Sanat helisevät minussa. Kuin kastepisarat Kevään ensimmäisiltä silmuilta multaiseen maaperään. Miten pienestä Voikaan muotoutua jotain niin suurta. Olen sanoja helistävä Noitarumpu. Helisen kevään synnystä Syksyn synkkenevään pimeään. Helisen sanoja Noitarumpu.

Ihmissusi minussa herää tähän tummuvaan iltaan. Kokonaisen päivän pidättelin hengitystä. Manaten sitä katoamaan. Sinne mistä aikojen alusta on minuun tullutkin. Ei se lähde. On ottanu jalansijan kehossani. Vallannut sieluni viimeistä sopukkaa myöden. Sieltä se nousee pintaan joka ikinen yö. Uudelleen ja uudelleen. Raadellakseen ja Kiihottaakseen mieleni yhtymään omiin syntisiin ajatuksiinsa. Saaden minut uskomaan, että ainoa vaihtoehto selvitä on tuhota. Tehden minusta pedon, joka ei tunne katumusta.