Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on marraskuu, 2014.
Nähdäkseen tulevaan On suljettava silmänsä menneltä. Käännyttävä kulmista, jotka uhkaavina edessä seisovat. Käännyttävä, olematta varma, mitä nurkan takana odottaa. Minun mieleni on tyhjä menneestä painolastista. Lastista jota harteillani raahasin, kuin rujo Quasimodo Ajasta aikaan ja paikasta paikkaan. Olen valmis ottamaan tulevaisuuden vastaan.
Joskus eivät sanat riitä. Sydän on pakahtumassa tunteiden tulvaan. Tiimalasi valuttaa aikaa, enkä ehdi kokea kaikkea mitä halusin. Sukellan syvälle tunteiden pyörremyrskyyn. Kaivaudun tiukasti kiinni ihoosi. Hengitän kiihkoa, joka sinusta huokuu. Eikä tähän hetkeen lopulta sanoja tarvita.
Rakkaus on taitolaji. Eikä aina säännöllinen treenikään, tee tumpelosta mestaria.
Kohahdus väkijoukossa. Ei ole kenestäkään katsomaan toistaan silmiin. Ohi käveleviä jalkapareja. Puettuina liian pieniin kenkiin. Talvitakin kaulukset käännettyinä ylös. Että vain nenänpää vilkkuu. Onko pipo, joka silmille laskeutuu Liian kireä, salliakseen ihmisyyden asettua näihin hahmoihin. Ja joku nostaa paareille langennutta kulkijaa. Enkelikuoro laulaa. Eikä enää kenelläkään ole kiire mennekään.
Ei yksikään loukkaava sanasi saa minua katumaa rakkauttani. Kadun sitä, etten ymmärtänyt lähteä, ennen kuin ensimmäisellä niistä sivalsit.
Vastaat kysymykseeni kysymyksellä. Tiedän savani vastauksen, jollaista odotan. En totuutta, Jota toivon.
Uskaltaakseen Rakastaa. On valmistauduttava Kohtaamaan Rakkauden  Päättyminen.
Aamulla koteloidut minuun. Iho ihossa. Tiukasti kuin kaarna koivussa. Rosoinen päältä Sisällä lukemattomia säikeitä, joilla olet kasvanut kiinni minuun.
Kadotettua on vain aika. Siihen ei päde edes muistisäännöt. Kerran eletty. on lopullisesti poissa.
Pyhitettyä minulle on muistosi. Arpina sydämessä. Ruhjeina sielussa. Pintaa minä siloittelen pakkelilla. Punaan huuliani etteivät vahongossakaan kerro mitä silmät ovat nähneet.
Vuosia piiskattu selkänahkani. Parkittu kovaksi kuin kenkäsi pohja, Enää ei iskusi tunnu. Kengänpohja selkänahassani Sulautuu entisten jälkien joukkoon.
Kadotettu itsetunto on kuin tekisi hidasta itsemurhaa. Olemassa Mutta Hengittämättä.
Kieputat minua. Raatelet sisintäni. Pyörität jalkoja irti maasta, Suutelet viekkailla huulilla. Hyväilet kiihkon minuun. Enkä minä vastusta. Hetken läheisyys on parempi kuin ei mitää
Et kysele entistä elämääni. Et katuja, joita yömyöhään kuljin. Et miehiä, joiden sänkyjä olen lämmittänyt, Kiihkeitä öitä, joita monia olen viettänyt. Et kysele, menneistä päivistä. Et halua tietää niistä hetkistä, kun luotani olet poissa. Et miten villipedoksi muutun, mouruan yksin ikävääni. Kiehnaan vasten jokaista vastaantulijaa ja kerjään rakkautta, jota lihan himoksikin kutsutaan. Et halua tietää.
Kenelle minä yritän todistella, tämän elämän keveyttä. Maalata vienoja kuvia kankaalle, joka on kuin sotatantereen jäänne. Silmät päästäni minä häpeäisin, jos joutuisin kohtaamaan todellisuuden ilman narrin naamaria. Sinä ilkut suurkaupungin mainostaululla. Kasvosi valaisevat katukuvaa tunnista tuntiin. Enkä minä ymmärrä mainoksen sanomaa. Neonvalot sokaisevat silmäni avuttomiksi katsomaan maailmaani silmästä silmään. Väripaletista puuttuu keltainen. Aurinko kankaalla ei nouse tänään.
Päivästä päivään kuljen suljetuin silmin. Sisimpäni ovet repsottavat, kuin autiotalon ikkunoista irronneet laudat. Eikä saranapuolelta tähän tupaani kannata yrittää. Silmäluomien lomasta olen suojassa vain itseltäni. Sinun tarinasi uppoavat minuun, kuin Grimmin sadut kuuntelijaansa. Rakastella haluat kuin olisin viimeinen oljenkorsi. Enkä minä pane sitä pahakseni.
Ajallaan kivettyy sydän. Pettymyksestä pettymykseen kuroutuu kammiot umpeen. Kylmenee kyyneleet Lasittuneiksi kiteiksi, joita poskilta ei tarvitse enää pyyhkiä. Sanaton katse kertoo, miten vaikeaa on rakastaa. Tulla kuulluksi rakkaudenkielellä, jota oppiakseen sanakirjan lukeminenkin on tullut vanhanaikaseksi. Kivettyneet puutarhat kuuluvat nykyaikaan.
Eikä minulla ole Esittää sinulle kysymyksiä. Olet kuin avoin kirja, Hotellin Respassa. Repaleisilla sivuilla kaikki käyntien jäljet. Siemenneste lakanoissa ja huulipunan jäänteet paidan kauluksessa. Enkä enää jaksa täyttää varauskirjaa. Yövyn toisessa hotellissa.
Miksi minä katuisin aikaa, jonka kanssasi olen rakkaudesta viettänyt. Vaikka tänään välillämme kasvaa orapihlajaa ja jokainen lause on syntynyt sivaltamaan riekaleiksi sisimpämme. Ei se muuta sitä, ettenkö sydämestäni sinua olisi rakastanut.
En kahlitse sinua. En hallitse. En sanele askeltesi suuntaa. Sinun onnesi On minun onneni pohja. Kaksi yksinäistä sielua yhdymme yhdeksi. Vapautuneina kahleista joita vääristyneesti rakkaudeksikin kutsutaan. Yksikään suudelma vierailta huulilta, ei ole sinulta poissa.
Yön viimeiset tunnit, kun aamunkajo varovaiseen tapaansa kurkistaa verhon raosta. Minä valvon. Katselen vierellä nukkujaa. Kosketan lämmintä ihoa ihollani. Hivutan hiljaa, tuoksuni häneen. Käteni vatsalleen, silitän hiljaa. Eikä aamun valjetessa Tarvitse kysyä Olenko onnellinen olemassa olostaan.
Sinun nimeäsi huudan hekuman huippulla. Värisen kiihkeän kosketuksesi alla, kuin  rummun kalvo, joka taukoamatta voihkii. Käsiesi piirtäessä vartaloni kaarta, kuin taitelija siveltimellään kangasta, johon maalaa kauneimman auringonlaskun. Minä rakastan sinua. Enkä antaisi tätä hetkeä pois, yhdestäkään suudelmasta huomisen petollisilta huulilta.
Voi Isä. Olit aina ja ikuisesti se pieni poika joka menetti äitinsä vasta 16 vuotiaana. Veljensä, jo kätkyeen. Muistan, miten pienenä tyttönä tuijotin tuota kuvaa, jossa setä makasi arkussaan. Pieni vauva vasta, Sinulla oli keinoemo, kuten äitipuolesi itseään nimitti. Ja velipuoli, josta välitit Mutta nuoruutesi elit kuin kiertolainen. Sukulaiselta sukulaiseen. Ilman omaa kotia onnea etsit. Koti. Kai siksikin se oli niin tärkeä. Olit elänyt liian kauan ilman sen turvaa. Ja suku. Olit heistä niin ylpeä. Lapsena tuntui, että tunsit jokaisen kummin kaiman ja kaukaisen serkun. Minua, sinä vahdit kuin haukka. Ymmärrän nyt, rakkaudesta, ainoaa lasta. Vaikka silloin se ahdisti. Sinä olit aina se, joka kyyditsit kaveritkin. Sama jatkui omien lasteni kanssa. Pappa oli aina rientämässä apuun. Ei parempaa pappaa olisi voinut olla. Ja aina sinulla oli aikaa. Aikaa auttaa. Vaikka yrittäjä olitkin. Lapsena istuin ylpeänä kyydissäsi ja kyselin vastantulij
Olemattoman Onnen pujotan karhulankaan. Solmin solmuilla yhteen ja pujotan varovasti kaulaan. Minun Onneni vähäpätöinen. Hehkuu loistossaan Sädehtii kasvoillani kirkkaammin, kuin naiset timanttikaulanauhoissaan. Rakkaudeton katselee kaihoisin silmin. Minun silmäni ovat Onnesta kirkkaat. Rakastaminen lähtee minusta itsestään. Onni ei vaadi täyttyäkseen kuin niin vähän. Rakastan itseäni. Vikoineni. Puutteineni. Olen Onnellinen elämästä jota elän. Minua on Sinunkin helppo rakastaa. Tulethan. Vielä joskus tätä Onnea jakamaan,
Jokaisena aamuna jona herään Minun katseeni vaeltaa huonetta. Etsien katsetta, johon katsoa silmänsä avattuaan. Etsien vartaloa, jota koskettaa tunteakseen olevansa todellinen. Tämä huone on menneisyyden hautausmaa. Kuvasi pöydällä. Olet niin todellinen. Rypistyneet kirjeesi laatikossa. Täynnä kymmeniä lauseita rakkaudesta. Kuivuneet ruusut seinällä. Pölyttyneet. Liian kauan siinä nuokkuneet. Sinusta haluan vain hyviä muistoja. Vaalin mielessä ajatusta. Kenties vielä palaat.
Rakkaudesta kirjoittavat he jokainen omilla sanoillaan. Kaipaavat lauseilla, jotka sydämestä on paperin reunaan raapustettu. Silti jokainen rakkaus on omansa. Vaikka sanat paperilla on runosta runoon samat. Kirjoitetut jo niin moneen kertaan.
Räntäsateen ryvettämät siipeni, sinä puhallat kuivaksi, hitaasti sulka sulalta. Asettelet uuteen uskoon, entistä ehompaan kuosiin. Enkä minä enää lennä luotasi pois, Asetun tähän lämpöön. Lähelle sinua. Aivan kykeesi kiinni.
Niin kevyesti suutelet suutani, ettei hipaisu kosketa minua kuin hetken. Vilkutat hyvästiksi ja olet mennyt, ennen kuin ehdin edes suutani avata. Katselen etääntyvää selkääsi ja hetkessä meistä on tulleet muukalaiset toinen toisillemme. Milloin rakkaus kuoli, kiintymys katosi. Välinpitämättömyyden verhoon minä peitän kaipuuni siihen aikaan, jolloin minua vielä rakastit.
Keitä ovat he, jotka niskaasi hengittäen katkovat viimeisetkin kylkiluusi. Kaapivat uurteita kasvoihisi, kunnes sinua ei entisestä tunnista enää kukaan. Kutittavat kainalot vereslihalle. Riepottavat käsivarsista kunnes kyynelet silmäkulmastasi pulppuaa. Iskevät sinut maahan, katsellakseen ylhäältä, miten tuskassasi  ryömit, päästäksesi iskuilta piiloon. Keitä ovat he, jotka voitonriemuisina lisäävät sinut listaansa, joka täyttyy nimistä, jotka olivat liian  luottavaisia paetakseen. Keitä ovat he.
Liian hitaasti valui yö. Haamujen taistoa suljetuin silmin, minä katselin erkaantuneena ruumiistani. Surujen kitarat soittivat kaihoisat sävelensä. Kun kivettyneet kasvot, lasittunein silmin valvoivat yksinäisen vuoteeni ääressä. Palvoivat jokaista liikettä, joka minusta väreillen kimpoisi. Enkä minä tohtinut ruumiiseeni palata. En ennen kuin päivä valkeni horisonttiin. Sieluni lipui kuin aavelaiva kaukaisuuteen. Eikä yhtynyt minuun. Ei ennen kuin unessa tunnistin kätesi ihollani. Yhdeksi sulimme viimeisen kerran. Aamun kajossa tunnistin jälleen itseni. Haamujen armeija kaikkosi helmat hulmuten. Olin saanut rakkautta sinulta vielä viimeisen kerran.
Sinun matkaasi minä lähden arpomatta. Asetan askeleeni askeltesi jälkiin. Kuljen rinnallasi. Astun jäljessäsi. Mutta aina suuntamme on sama. Eikä minun tarvitse kysyä itseltäni. Mikä minut saa matkassasi kulkemaan. Ei minun tarvitse
Rakasta sinä minua. Rakasta, sillä liian kauan olen rakkautta ollut vailla. Purista vasten rintaa. Äläkä pudota minua matkasta, vaikka taakaksi asti minä jaksan sinulle rakkauttani vannoa. Ja hyväile. Hyväile minusta ulos kaipuun ohdakkeet, jotka iholleni ovat uria raapineet. Rakasta. Äläkä unohda, että vastarakkaus kasvaa vain rakastamalla.
Joskus, kun kaikki tuntuu todellisen epätodelliselta. Puristan silmäni tiukalle viivalle. Nyrkkiä taskussa. Ja rukoilen, ettei huominen tulisi ja toisi enempää, mitä jaksan kantaa. Armoton On tämä aika lapsilleen. Ei ynnää onnellisia päiviä onnettomien pariksi, vaan vähentää laskusta kaiken, mikä vähäisenkin valon voi tuottaa. Minulla on huono laskupää. Olen helposti johdettavissa harhaan.
Enkä minä sinusta muista kuin silmät. Äänesi unohdin jo ensilumen sataessa pimeään maahan. Kosketuksesi haihtui iholta, syksyn tuulien tuivertasessa puiden latvustoissa. Suudelmat, jotka vannoin muistavani ikuisesti, minä kadotin ensimmäisten yksinäisten öiden myötä. Tuoksusi. Sitä en kai koskaan oppinut tuntemaankaan. Minulle liian vieras, Mutta silmät. Ne ovat minuun palaneet, kuin tulikuumat kekäleet leirinuotioon. Niiden katseelta en koskaan pääse karkuun. Seuraavat minua muistona sinusta.. Hetkistä, jolloin olit tärkeämpin, kuin elämä itsessään. Ja vaikka anon armoa, unohdusta. Ei minun sallita sinun silmiäsi unohtaa.
Kehystettynä Sinä tuijotat minua kaapinpäältä. Aseteltuna  kasvot kuosissa lipastolla. Siellä omassa ylhäisyydessäsi. Tuijota minua samoilla silmillä, jotka eläissäsi leiskuivat tulta. Syttyivät ja saammuivat mielenailahtelujesi tahtiin. Himosta ja kiihkosta, toisinaan silkasta pahuudesta. Enää minä en niiden katsetta pelkää. En lue merkkejä kulmistasi. Mennäkö karkuun vai saadako rauhan. Eläissäsi minua piinasit, enää et hetkauta suuntaan etkä toiseen.

Olga mammalleni

Ja minä nousin katolle. Nousin harjalle, kuten monasti ennen. Käteni avasin, sivulle levitin. Kuin kotka, ylväänä lähteäkseen lentoon. Ja lensin. Lensin kuten monena yönä ennenkin. Enkä laskeutunut ennen kuin olin kaartanut pilviin asti. Katsellut alapuolella hiljaisuudessa nukkuvaa maatani. Peltoja, jotka lainehtivat kultaisena hohtavaa viljaa. Perunapeltoa. Joka käsipelillä kynnettiin Ja johon perunat upotettiin keväällä rakkaudella. Sieltä ne puskivat elämän innolla läpi korkeiksi aurattujen vakojen. Ja minä rakastin näitä nurkkalautoja. Jotka mökkimme nurkista pilkotti. Sinua. Miestä, joka naimisiin mennessämme olit minua visiitoista vuotta vanhempi. Ja olet edelleen. Vaikka maanpovessa kumpikin jo lepäämme. Etkä sinä koskaan katsonut pahalla öisiä lentojani. Et tuominnut, etkä sormella osoittanut. Kun sota-aikana minut noidaksi tuomitsivat. Ja minä lennän edelleen. Lennän suojaksi siipeni levittäen. Jälkeläisteni askelia vaalien. Jokaisen