Rimppakinttuisesta tytön tylleröstä. Hehkuvaposkiseen impeen. Kulkenut olen reippain mielin. Odottanut jokaisesta päivästä eilistä parempaa. Aikuisuuden kynnyksellä. Maailma löi avokämmenellä. Osoitti paikkani varmoin ottein. Tässä jonossa ei etuilla. Eikä kaikilla ole mitään asiaa jonon kärkeen. Tuskanhiki otsallani. Tarvon viimeisiä metrejäni. Kukaan ei vaivaudu edes kertomaan, miten pitkään taivaltani kuljen, Mutta aurinko paistaa. Sama aurinko, joka rimppakinttujani lämmitti. Sieltä se taivaalta kurttuisen nahkani poimuja palvoo. Eikä minulla valittamista. Tätä ihmisen elämä on.

Keskenkasvuista Väärään mittaan kutistunutta. Elämää tämä vain on. Hihansuut roikkuu polvissa asti,

Lahonnutta minussa kaikki. Vesittyneitä lupauksetkin.

Rakkaus vapailla markkinoilla. Säännöstelyn ajat takanapäin. Rikkurit ja ruskea kieliset kirkonmäellä jalkapuussa. Häväistyt neidot vihkivedellä pirskoteltu synnittömiksi. Ritarien aika on kuljettu hiirenhiljaa ohi. Sivuutettu sivulauseilla. Minä olen enemmän kuin halpamaineisinkaan huora. Voisithan edes yhen yön koettaa. Koeajosta ei maksua peritä. Maksun aika tulee vasta, jos päätät pitää.

Ahdistuneet katseet runnotuissa ruumiissa. Kello lyö puoltayötä. Jossain pääsee ilmoille lapsen ensiparkaisu. Rakasta minut ehjäksi. Laastaroi. Sivele salvaa, joka mustuneen sisimpäni parantaa. Puhalla helläksi vereslihalle syöpynyt sydämeni. Rauhoitu vierelleni, että hetkeksi minäkin löytäisin rauhan.

Tyhjän sylin syndrooma. Nuuskin vauvantuoksua, rappukäytävän lastenvaunuista. Hivelen varaston hyllyltä, vuosikymmenten takaisen nutun pehmeää pintaa. Seinän takana lapsen hiljainen itku, herättää aamuyön tunteina. Rintoja kiristää. Kohtu, kuin synnyttämään valmis. Minä riisun yöllä paitani, se on selästä märkä. Kuukautiset loppui jo puoli vuotta sitten. Aallon harjalta vauhdilla, pohjaa myöden. Kylmää ja hikistä matkantekoa. Vuorotellen. Menettämisen pelko. Katoaako naiseus minusta.

Selätit minut. Raiskasit kohteliaammin kuin kukaan toinen aiemmin. Olen häväisty sivistyneesti. Kuin alikulkutunneli kirkkaanpunaisin garaffitein.

Jos osaisin rakastaa. Tai kykenisin tuntemaan, läheisyyden. Tietäisin, mitä onni on. Tai pystyisin, tallentamaan muistosi sydämeeni. Mutta. Olen musta aukko. Vieras maantie. Tunnistamaton esine. Tuulentupa, jolla on kuttaperkainen sydän. Enkä minä tiedä. Mitä rakkaus on.

Kihelmöit ihollani. Kuin kastepisaroiden helinää on kosketuksesi kaiku, joka vartaloani hyväilee. Minun varteni, kosketuksistasi hellä, sykkii kiivaana rakkautemme tahtiin. Eikä yö, tunnu päättyvän koskaan. Sata pientä kuolemaa, säkenöivää tähtisadetta taivaankannella. Rakkautesi viipyy ihollani vaikka jo irrottauduit minusta.

Kaksin käsin hamuan sinusta osaa itselleni. Rakkauttasi janoan, kuin kulkuri öistä sijaa, päänsä kallistaa. Etkä sinä kutsuani kuule. Huuliltani luet vain pelkkää sanahelinää. Osaksi sinua tahtoisin päivästä päivään asettua. Rakastaa kuin kukkanen sadepisaraa. Kaukaisuuteen kääntyy sinun askeleesi. Loittonee selkäsi, ennen kuin edes ehti tähän asettua.

Kuohuvana koskena ryöpsähtelet vasten poveani. Koriset, kuin myllynratas, joka hankaa ruosteiseen saranaan. Sinulla on luisevat sormet, kuin tuonelan matkamiehellä. Katse, joka hehkuu tulta. Eikä minusta ole sinua itseltäni kieltämään. Yö yön jälkeen, vapisen kiihkeässä sylissäsi. Aamun tullen, katoat, kuin sinua ei olisi koskaan ollutkaan.

Mouruat kuin kolli kuutamolla. Iänikuisella, vanhalla  nuotilla. Eikä minun korvani kykene kuin suodattamaan, riitasoinnut, jotka tärykalvoiltani yrittävät tajuntaani iskeytyä.

Koruttomia lauseita, päivä päivän jälkeen raapustan ruttuisille sivuille, riekaleiseen ruutuvihkooni. Maailma on huokauksia täynnä. Rikkinäisiä ihmissuhteita. Hajoitettuja perheitä. Alkoholinhuuruisia äitejä ja isiä. Keskoslapsia keskolan lasikaapeissa. Huumeneuloja kotilähiön hiekkalaatikolla. Lapsen kädessä käytettyjen kondomien koko kirjo. Jokaisena aamuna aurinko nousee kaikille, samalle taivaalle. Laskee illalla, jättäen maailman kärsimykset taakseen. Ei ole minusta pelastajaksi. Ei helmoiksi ihmislapsen itkeä ikävää. Sylini reunat ovat rajalliset. Sydämeni täynnä surua. Maailman raadollisuutta.

Kosketat minua, kuin lukuisina iltoina ennenkin. Liut hitaasti lähelle. Yhdyt yhdeksi, sulaudut minuun, kuin kuunsilta veden kalvolle. Huokausten kaiku kimpoaa huoneemme seinistä. Ympäröi kaksi ihmislasta. Tuudittaa syleilyssään, hurmion vuoristoradalle. Enkä minä enää muita halua Rakastaa.

Jumalten kuvia verkkokalvoilla. Totuuden etsijää rienaavat riettaat suut. Omakuvaksi piirtyy illuusio totuuden ja valheen rajamailta. Uskossani olen heikko. Lihanhimoni hallitsema. Valheellisen rakkauden viittaan kääritty.

Kesyttömänä kiepun sinussa. Kuin sumu kesäyön hämärässä. Otan otteeseeni. Kadotan itseeni. Enkä päästä pois, vaikka armoa jo anelet, kaikkesi antaneena. Rakkauskin hiipuu hiljalleen viimeisen orgasmin myötä.

Minussa menneet vuodet liukuvat sopuisasti toinen toistensa vanaveteen. Taantumasta ylenpalttiseen loistoon ovat kasvoni jaksaneet pyyteettömästi edustaa sitä, mikä sisälläni asuu. Ruusunnupusta Takiaispalloksi Olen vuosien saatossa venynyt, joustanut kuin kumipuun mahla. Tänään olen tässä. Eikä minua enää pienet tuulet edes heilauta.

Hengenhädässä kauhon rakkaudettomassa maaperässä, vettyneessä hetteikossa. Ristiaallokossa hiuksetkin irtaantuvat päänahasta. Eikä muistostasi rantaan nousussa minussa asu enää kuin häivähdys.

Ketunleipä napinlävessä. Hämähäkki olkapäällä. Paljaat varpaat ja takkuinen tukka. Ei ole kiire minnekään. Aurinko hymyilee pilvettömältä taivaalta.

Kasvukipuja nivelrikkoisissa nilkoissa. Kehräätkö minulle sukkalankaa, jos rapsutan leuan alta. Silakkapalkalla. Kuka kutoo palttinan kangaspuissa. Koppurasormia kiristää. Aika sipsuttaa pikkuriikkisillä piikkikoroilla. Hienostelee ehtoopuolella. Ei muka kiirettä minnekään. Ajanhammas kaluaa kaulavaltimolla. Himoitsee sykkivää verta. Vielä se virtaa, vaikka isäntä rapistuu. Vaan kello tikittää. Kaikuna korvakäytävissä. On tämä elämä jo nähty. Huominen toistaa eilistä. Eikä tätä päivää, huomenna enää muista kukaan.

Jokaisena päivänä jona taivas itkee maailman pahuutta. Jokaisena päivänä, jona meri pauhaa, puhdistaakseen maailman kurjuudesta. Minä kuljen tielläni, ummistetuin silmin, etten omaa kurjuuttani mitättömäksi tuntisi, Vellon itsesäälissä kuin pahainen houkka. Tyydytyksen tunteet jokaisella askeleella, itse levittämälläni piikkimatolla.

Häpeän, niitä tekojani, joita rakkauden nimissä olen tehnyt. Rakastanut sinut hengiltä. Rusentanut, kuin pistaasin kuoren sormieni välissä. Eikä sinua enää edes tekohengiyksellä voinut pelastaa. Ikuisuus itkee välillämme vellovaa aikaa. Kaukaisuuteen sinä katoat. Eikä elämässä auta, kuin kääntää puhdas lehti.

Kuusenkerkästä avaruuspölyksi. Rakkauden janoiseksi mustaksi aukoksi. Minuuteni askel askeleelta muotoutuu. Aika-avaruudessa menneisyys ja tulevaisuus kättelevät toisiaan. Sinä katoat jatkuvaksi liikkeeksi mustaan aukkoon. Olet viimein kokonaan minun.

Auringon säteiksi tahtoisin taivaalle liitää. Valaista maailmaa, lämmittää poskesi pintaa. Hyväillä hellästi lämpimäksi. Koskettaa varkain, salaa. Asettua iholle. Kulkea matkassa, sinussa. Tuntea. Olet siinä.

Kadotan sinut. Tuulen mukana leijailet, kuin aikansa kukkineet ruusun terälehdet. Valut käsistäni, soljut purona hitaasti vapauteen. Enkä minä enää osaa edes itkeä käännettyä selkääsi. torjuavia käsiäsi. Olen alistunut olemaan olematon, pelkkä huomionkipeä raukka.

Herätät minussa nukkuvan leijonan. Saalista vaanivan shakaalin. Alkupaloiksi sinun miehisyytesi nappaan. Kahlitsen itseeni kuin maaorjan raskaaseen ikeeseen. Enkä minä saaliista luovu. En kauppaa käy käypästä tavarasta. Sinut olen merkannut itselleni valinnut. Minä vien ja sinä vikiset. Siinä se nykyaikainen tasa-arvo.

Tulisitko yksinäisiin iltoihin. Asettuisitko pimeneviin öihin. Koskettaisit kun kaipan kosketusta. Painautuisit minuun kun halusta varteni särisee. Olisit siinä vielä, kun aamu sarastaa. Hyväilisit hiljaa minusta unenrippeet.

Sanattomuus kaatuu kuin kylmä vesi niskaan. Tunkeutuu kylmin sormin kaula-aukosta sisään. Koskettelee lämpimän ihoni kananlihalle. Puraisee lähtiäisiksi merkkkinsä olkapäähän. Jättää jälkeensä painostavan hiljaisuuden. Odotan yhä sanoja, jotka jätit sanomatta.

Kietoudun varteesi tiukasti kuin mustekala pyörän tarakalla. Ikiliikkujaksi sulaudun kehosi jokaiseen liikkeeseen. Asetun lanteillesi, kuin sinuun juurrutettu. Tästä en enää lähde pois.

Kosketuksesi tuoksu ihollani. Minä pakenen luotasi, kuin muukalainen, vieraaseen maahan karkotettu. Kuuraan kynteni verille, sormenpäistä nahat pesuveteen. Ruoskin itseni verinaarmuille, iholta tuoksusi kuorin kuin kärpäspaperin. Siltikin tunnen miten olet tarttunut minuun. Leijailet ihohuokosista, kuin myskin tuoksu, suitsukkeesta. Huudan tuskaani apua luojalta. Johdatusta unohduksen maantielle. Kulkemaan kuin kerjäläinen, almuja anova raukka.

Takiaisena takerrun sinuun. Varjelen harhakuvaa rakkaudesta. Viljelen kliseisiä lauseita. Enkä kuolemaksenikaan muista miltä tuntui olla oikeasti haluttu.

Makumatkalla ihollasi. Viekkaana taiteilen vesi kielellä. Suutelen varpaitasi, huokailen hengityksesi tahtiin. Kulinaristinen nautinto josta ei saa tarpeekseen.

Kadotettuja ovat rakkauden sanat. Unohdettuja lupaukset. Kaipuu koputtelee ulko-ovea. Astuu varoavasti sisään, tehden tilaa ikävälle. Käsi kädessä, huokausten saatossa, siunataan rakkauttamme viimeiselle matkalle. Ja saattoväki myhäilee hiljaa. Liian kaunista olikin, ollakseen totta.

En minä tässä hetkessä häpeä, kuin hallitsematonta haluani sinuun. Kadonnutta ajantajua ja liian äkkiä riisuttuja vaatteita. Kun tartut lanteitteni hekuman hetkeen. Ajelehdit valtoimeenaan, minuun kuin kuohuva koski, keväisessä purossa. Minun häpeäni muuttaa muotoaan. Asettuu huokailemaan hauraana, kiimasi tahtiin. Enkä silloin kysele moraalini perään. Tähän hetkeen voisin asettua asumaan.

Tahtomattaan takertuu muistosi minuun. Asettuu asumaan. Ikäväksi majoittuu, joutilaaseen sydänalaan. Sekavaksi muotoutuu tunteitteni vuoristorata. Pysähtyy ilman vauhtia, jättäen matkustajat kesken matkaa. Sinua minä kaipaan. Kosketustasi janoan. Muistosi vain hauras unikuva. Minun uneni katkonainen, kuin tuulen ujellus. Huomenna, muistosikin enää hento värähdys huulilla.

Kevään kynnykselle astun malttamattomin varpain. Kengätönnä, sukatonna,, jaloin monta kesää nähneinä. Kuin liinaharja varsa. Otan ensiaskeleita. Annan auringon hiljaa hiipiä kiinni ihoon. Leikkiä varjoin, tarttua tukkaan. Lämmittää varpaita, posken nukkaa. Kevään kynnykselle Astun malttamattomin varpain

Jos tietäisit, mitä päässäni liikkuu. Et kysyisi, olenko sinun. Nyökkään. Se riittää. Enkä kerro sinulle heistä kenestäkään, joita myös rakkaudella ajattelen.

Sinä naurat. Herskyvän iloisen naurun. Kosketat minua poskeen. Silität hiljaa, varoen, hitaasti, kuin herättäisit nukkuvaa. Sinun käteesi minä tartun. Pysäytän sen siihen. Painan tiukasti vasten poskeani. Kunpa aika pysähtyisi. Katoaisi kaikki maailman murheet. Tyyntyisivät tyrskyävät vedet. Katoaisi pimeys mielestäni. Älä mene pois. Tässä on hyvä olla. Silmistäsi luen, sinun on mentävä.

Kietoudun sinuun kuin liaani. Liian tiukalle emokasviin takertunut. Takerrun varteesi. Tahdon sinua koskettaa. Koko varrellani, varttasi rakastaa. Hyväillä hellästi tuudittaa uneen. Suudella hitaasti aamun tullen. Kietoudun sinuun. Tukehdutan otteellani. Vaikka vain tahdoinkin rakastaa.

Kaikki sateenkaaren värit, minä maalaan paletista. Sutaisen seinälle sattumanvaraisesti. Iloiseksi kaokseksi, mieleni kuvajaiseksi, Suutelen sinua sormenpäihin. Kerron, etten osaa elää ilman sinua. Naurat. - En minä minnekään ole menossa.

Riisut minut alastomaksi. Et vaatteista, vaan sanoista. Eikä minulla sinulle ole enää mitään sanottavaa.

En minä sanomattomia sanoja kadu. Kadun sanoja, joita sanoin. En tekemättömiä tekoja anteeksi pyydä. Pyydän tekoja, jotka tein. Oleva muuttuu olemattomaksi. Ajanratas harppoo askelia, kuin viimeistä päivää. Eksyksissä olen itsessäni. Tuntematon tutussa kuoressa. Etkä sinä sano ymmärrän. Vaikka niin toivoin.

Tänä yönä leijailen tähtipölynä. Katoan säihkyen avaruuteen. Valun sormiesi välistä, ettet minua ehdi kiinni itseesi haroa. Ajelehdin vapaana kauas kaukaisuuteen. Palaan Jos palaa. Et rakkauttani voi  hallita. Et sydäntäni vaatia. Et minua itseesi kahleilla vangita. Hyvästiksi sinulle vilkutan. Vapaana loistan kirkkaammin, kuin vuosiin.

En minä näe elämää siellä, mistä se on kadonnut jo aikojen alussa. En näe lämpöä sinussa, joka olet syntymässäni valuttanut kirouksen päälleni. Määräämättömiksi ajoiksi, ristiksi matkaani olet langetettu. Haamuna haikailet niskani nukkaa, hengität viimaa, joka jääksi minun sydämeni jäädyttää. Eikä minusta ole sinun nimeäsi kiroamaan. Ei nauloja arkuusi lyömään. Olet lihassasi heikko. Enkä minä tekopyhyydessäni lopulta ole yhtään sinua parempi.

Menneisyys kurkistaa verhottomista ikkunoista. Vyöryää sisään nurkkalautojen takaa, hatarasti naulatuista kantavista rakenteista. Syleilee minua karhun kokoisella syleilyllä. Upottaa pehmeään syliin, eikä päästä otteestaan. Harhakuvia, menneestä. Niitä se minun muistiini lataa. Eikä auta, vaikka koetan astua ovesta, jonka tulevaisuus minulle avaa. Olen jumissa menneisyyden otteessa.

Ummistetuin silmin katson maailmaa. Hengitän ilmaa, joka suodattuu muurattujen seinien, lukitun oveni takaa. Silmäkulmasta häivähtää varjot. Röyhkeät kulkijat, jotka oveani koputtaa. Ei tarvitse minun kenellekään todistaa, miksi itseni olen lukinnut. Omaan itseeni olen paenut. Kun raiskatut pihat, tärveltyneet talot, huutavat tyhjyyttään. Elämää, joka niistä on paennut. Eikä minulla ole tarvetta poistua maailmastani. Astua kärsimyksen kujille, joilla jo liian moni kulkee.

Olen kadottanut sanani. Huuleni huutavat tyhjää. Eksynyt todellisuudesta. Harhailemaan elämässä, jossa ei ole mitään omaa. Olemattomaksi muotoutunut. Vääristyneeksi minäkuvaksi, astelemaan jäljissä, joita vain toiset jättävät.

Keinun sinussa, Silmät vielä sikkurassa. Hereillä. Silti unen rajamailla. Katseesi, kuin kauriin. Silmät silmissäni. Sanovat. näin on hyvä. Tässä hetkessä on viime yön huuma. Enkä minä sinusta halua irrottautua. Ihan hiljaa vain asetun ihollesi.

Minun edessäni sinä kuoriudut itsekkyyden viitasta. Laskeudut miehisyyden yksinäiseltä vuorelta. Asetut olemaan lähellä, inhimillisenä itsenäsi, paljaana vaatimuksista, joita maailma sinulle asettaa. Eikä enää ole kiire minnekään. Ei tarvetta osoittaa, omaa kaikkivaltaisuuttaan.

Tänään olen takaumia täynnä. Jumaltenkuvia verkkokalvoilla. Anteeksi antoa ja katumusta. Tänään sinä kosketit sisintäni. Kutsuimme yhteen ääneen luojaa. Huusimme hurmiossa. Värisimme kiihkosta, kuin kaksi eksyksissä kulkenutta. Yhdeksi lihaksi yhtynyttä.

Tahdottomaksi muutun käsissäsi. Marionetiksi muotoudun. Huokaukset valittavat hiljaa huoneessa. Piiloutuvat seinäpaperin taakse. Unohtuneet eilisen lupaukset. Pyörretyt sanat huulillani. Äänetömäksi mykistyn vierellesi.

Sinulleko keimailen, kun tuli sammuu pesästä. Savu laskeutuu verhona maahan. Sinulleko minä tanssin seireenin tanssin. Hivelen ihosi omalla tuoksullani. Asetun sinuun, enkä lähde pesemälläkään pois. Painaudun kiinni kun verhot vedetään ikkunoihin. Ovi salvataan sisältä. Tanssitko silloin kanssani. Astut askeleesi askelteni jälkiin. Tanssitko, ettei kiihkoni katoa varjoihin, joita kuu huoneeseen verhojen raosta luo.

Kärsimykseksi rakennan rakkauteni. Taakaksi riemun sijaan. Viitaksi liehumaan harteillani. Lepattamaan jokaisen huokauksesi tahtiin. Syyttävä sormi, joka osoittaa langennutta. Kääntyy itsevarmasti itseäni kohti. Häpeää minä tunnen tuskassani. Sillä tukehduttaen sinua en voi rakastaa.

Jokaisesta huokauksesta käsivarsillasi. Maksan hintaa, jolle ei koskaan kirjoitettu ylärajaa. Nautinto, joka korotti kosketuksesi toiseen potenssiin. Kuoriutuu iholtani, kuin kesivä nahka. Hitaasti. Ilman kiirettä minnekään. Synnin palkka on ikuinen arpi muistoissa.

Aikakausia joita kaivat minusta esiin. Peittää pölyinen menneisyyden peitto. Tuskaisena käännän sinulle selkäni. Pakenen katsettasi kuin rikollinen piiloutuen naamion taakse. En minä hyväksyntääsi kerjää. En tekojani selittele. Eletyssä elämässä on nimikirjoitukseni painettuna syvemmälle kuin kuviot kuolinnaamiossa. Tällaisena minä itseni sinulle annan.

En minä sinulle ylistysvirsiä veisaa. En esirukousta puolestasi lue. Taivaankannella tuikkii satoja tähtiä. Sade joka piiskaa kaiken alleen, tulee vasta huomenna. Sormenpäällä piirrät selkääni kuvioita. Enkä minä arvaa, kirjoitatko, vihaan, vaiko rakastan. Sinun katseesi ei kerro paikkaani rinnallasi. Olenko olemassa ollenkaan.

Anelen sinulta ymmärrystä. Rukoilen hyväksyntää. Mutta jäiset silmäsi. kieltävät anteeksiannon. Eikä välillämme jää kuin syvä kuilu, joka on mahdoton kuroa umpeen.

Tahtomattaan asettuu askeleeni vanhoille urille. Kopsuttaa kantapäät pinttyneisiin jälkiin. Sanasta sanaan osaan tämän näytelmän. Esiripun noususta laskuun. Eivätkä vuorosanat ole muuttuneet vuosien saatossa. Samoista muistoista kumpikin meistä rakentaa tulevaisuutta. Eikä erehdyksen kautta oppiminen, lopu aikuisuuteen. Virheensä toistaa, kun ei kuitenkaan ihminen usko. Ei Ennen kuin taas kerran omilla silmillään näkee.

Olen olematon olotila. Käyttämätön voimavara Toteutumaton haave. Musta aukko avaruudessa. SIlti sanot, että välillämme on sielujen sympatia.

Silmättömiä soita soisin sinun tarpovan. Railottomia jäitä matkoillasi kulkevan. Enkä minä surua sinun silmistäsi tahtoisi lukea. En hymyttömiä kasvoja katsellaani kohdata. Kaiken minä sinulle soisin. Kaiken itsestäni antaisin. Astuisin palavaan taloon sisään. Käsivarsillani sinut turvaan kantaisin. Laskisin edelläsi järveen sulaan. Jos sinut sillä pelastaisin. Minä yhdeksän pitkää kuuta. Sua sisälläni elämään valmistin. Olet enemmän kuin lihaa luuta. Olet kaikki mitä rakastan.