Häpeäksi muuttuu haluni. Tuomittavaksi kiusaus, jota sinua kohtaan tunnen. Suutelet minua silmät suljettuina. Enkä minä tohdi sinulle kertoa, miten himoni kasvaa. Pakenen kuohua, josta sisimpäni täyttyy. Palaan vasta, kun tiedän, etten himoitse turhaan.

Rakasta sieluni verille. Raatele kehoni riekaleille. Mieleni kuohuille, jotka tyrskyää meren lailla. Jotta minulla on jotain mitä muistella, kun olet mennyt.

Sinun kätesi  ihollani. Huokauksesi, niskani kuoppaan. Suudelmasi, joita ilman  en voisi elää. Katoaako  se kaikki kun olet  selkäsi kääntänyt. Astellut kannat kopisten uusille  mahdollisuuksille. Ottanut vastaan, mitä elämä sinulle vielä tarjoaa. Silloin, olen minä vain pieni kylätien pätkä, jota et enää toista kertaa tohdi kulkea.

Ei sivuillani ole salaisuuksia, joita piilottaa katseilta. Ei kansieni sisällä suuria yllätyksiä, ennen näkemättömiä asioita. Minun jokainen tekoni on ennalta arvattavissa. Tylsääkin tylsempi, vanhan toistamo. Silti, jokainen päivä on kuin uusi mahdollisuus. Tilaisuus kääntää uusi lehti. Jos kuitenkin nurkan takana odottaisi yllätys.

Minun sisimpäni on sirpaleina. Pirstaleina kuin kuusen oksalta pudonnut, vanhanajan lasinen joulupallo. Eltaantunut saippuapala, käärittynä liian kauniiksi kuusenkaramelliksi. Paperiin, jonka sisältä alkuperäinen makeinen on jo syöty. Sinä esität joulunäytelmässä pohjaan palanutta riisipuuroa. Minä halusin manteliksi. Joulumuori sekoitti chilin ja kardemumman. Tänä vuonna pipareissa on uusi vivahde. Sanoit, etten minä kelpaa sinulle, olisi makuni mikä tahansa. Haluan pois tästä näytelmästä. Pipariksikin olen sinulle arvoton.

Janoisena minä koputan ovellasi. Raavin sormenpäät vereslihalle. Etkä sinä siltikään kutsuuni vastaa. Ilkkuvan hymysi näen ulko-oven lasin takaa. Huidot häipymään pihaltasi. Sydänalaani kylmii, janoani et halunnut sammuttaa.

Riitasointuja huokailee suusi. Sabotoi mieleni pikselimössöksi,  mosaiikiksi joka täyttää koko kuvaruudun. Lanteitani polttaa halu. Kupeitani kuumottaa kaipaus. Enkä minä tohdi pyytää, että panisit kuin luolamies kiinni saamaansa naarasta. Ottaisit omaksi. Tyydyttäisit halun, joka minussa palaa.

Minun ihoni huutaa kosketusta. Sydämeni sanoja, joista tiedän olevani elossa. Menneisyyden haamut huokaileva olkapäillä. Pukevat päälleni pakkopaitaa puoliväkisin. Minun omatuntoni on puhdas, menneisyyden haarniskasta. Mieleni liian viaton pakkopaidalle. Katseestasi näen, että ymmärrät. Sydämeni sykkii elääkseen todellisuudessa. Ei hautautuakseen menneen talven lumiin.

Jotta ymmärtäisit tuskani määrän. Suruni suuruuden. Älä asetu päiväksi saappaisiini. Älä seuraa kantapäilläni. Astu hetki matkassani. Kulje rinnalla, tartu kädellä käteen. Anna minun  olla olemassa. Ilman, että menneisyys olisi kokoajan läsnä.

Sinun huuliltasi minä etsin armopaloja. Kaivoin taskuistasi sanoja, joita et koskaan tohtinut minulle lausua. Sinun katseesi alla, kutistuin pieneksi pipanaksi. Onnenmuruja  kerjääväksi raukaksi. Iskuilla sinä kehoani sivalsit. Sanan voimassa oli mahtisi. Suruksi valuivat loukkauksesi, ihoni pintaan. Mustelmiksi, sieluni syvyyksiin. Eikä yksikään uusi aamu, tuonut helpotusta tulevaan. Lähelläsi kuolin olemattomaksi. Mitäänsanomattomaksi ihmis poloksi. Naiseuden irvikuvaksi, itseni silmin. Niin syvälle iskostui huonommuuteni, ettei sitä hevillä kukaan voi mielestäni poistaa.

Yhtään sivua en uusiksi  kirjoittaisi. Yhtään lausetta, turhaan muuksi muuttaisi. Ei tehtyjä saa tekemättömiksi. Tekemättömiä tehdyiksi. Turhaa, menneessä on rypeä. Katsoa vain avoimin silmin, mitä tuleva eteen antaa.

Matkalla kuolemaan. Hitaasti, mutta varmasti. Askel kerrallaan. Päivästä päivään. Kiittäen kaikesta, eläen valoisin mielin. Näen silmissäni lapsuuden niityt. Kesäiset päivät ja lumiset notkot. Nuoruuden villit hetket. Rakkaudet ja pettymykset. Lapsien syntymät, leikit, onnelliset retket. Sen, miten lintuset pesästään lentää. Oman onnensa elämässä kohtaa. Minun aikani kun on tullut täysi. Katson taakseni, vaan en  haikein mielin. Olen elänyt kaiken. Jokaisen  ainutkertaisen hetken. Pettymyksistä, voittoon. Suruista onnen tunteisiin. Olen  kokonainen ihminen. Elämän mittainen tarina.

Itse itseni kuristan hengiltä. Hävitän viimeisenkin hengenvedon, karuun maisemaan. Tahtoisin syntyä uudestaan. Kohdata sinut, kuin se olisi ensimmäinen kerta. Syttyisin sylissäsi uuteen loistoon. Olisin Feenixlintu, tuhkasta noussut.

Eksynyt olen matkastasi. Sivupoluille astunut elämän teillä. Olen kadoksissa tutusta ja turvallisesta. Hämilläni, päädyttyäni oudoille teille. Eikä kätesi ojennu nurkan takaa. En katsettasi kohtaa, vaikka tunnen, olet jossain siellä. Ei minusta ole pyytämään. Ei itkemään kenenkään perään. Minun jalkani astuvat kohti määränpäätä. Sitä, josta ei tiedä varmaksi vielä kukaan.

Minun unessani asetut päälleni ilman rihman kiertämää. Sulaudut yhdeksi tiiviisti minuun. Aivan kuin olisit siinä aina ollut. Eikä sinulla silloin ole kiirettä minnekään. Ei tarvetta irrottautua minusta. Enkä minä unestani halua herätä. Ei minulla ilman untani, sinusta ole olemassa mitään.

Minussa  asuu tämä  suru. Kietoutuu ympärille, kuin kotelo, jonka toukka suojakseen kehrää. Olen  kätkössä omalta itseltäni. Suojassa, etten satuta itseäni enää. Ei En halua teennäistä läheisyyttä keneltäkään lisää.

Ethän sure minua. Kaipaa, kun olen mennyt. Paina hetkeksi syliisi. Kun vielä olen tässä. Hyvästele minut nyt, ettei sinun haudallani tarvitse itkeä. Sano sanat, jotka minulle olet aina halunnut sanoa. Ethän sure minua. Sillä vielä tämän yön olen lähelläsi tässä.

Sinun katseesi, on pimeä kuin, öinen taivas. Suudelmasi kylmä kuin syksyn lehtiä riepottava pakkanen. Minusta, on kaikki elämä kuollut. Kadonnut, kuin eksynyt pohjattomaan suohon. Tämä yhtälö, on tuhoon tuomittu syntyessään. Ei minussa ole rakkautta, jota antaa. Eikä sinussa väylää, jota kulkemalla sisimpääsi voisi löytää.

Minulla on paljaat pohkeet ja  auringonpolttamat kasvot. Syli täynnä kaipuuta. Sinut, minä tahtoisin tuntea vasten vatsani nukkaista pintaa. Mutta hitaasti, minä katoan tästä huoneesta. Häviän  olemattomaksi, sillä minua ei halua kukaan.