Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on kesäkuu, 2016.
Tyhjyyttään huutavat huoneet. Suut ammollaan kuin nälkäiset linnunpojat. Lakanattomat sängyt, patjat ulosteitten värjäämät. Keittiössä emännän kädenjälki. Rasvaisin sormin painettu kolmijalkaisen pöydän pintaan. Repaleiksi revitty aika tuoksuu ulkona. Nakutettu pihakiviin rösöisiksi uurteiksi. Pihatien hiekka kuin vanhan miehen sormet. Tupakan kellastama. Ja ruosteenraiskaama portti huutaa yksin ikäväänsä. Miksei minusta sisään astu enää kukaan. Ei ymmärrä, että on vain yksi hylätty muiden kaltaistensa joukossa.
Kun tunnet olevasi tarpeeton On aika ottaa askel tuntemattomaan. Viheltää villisti ja antaa askelten viedä.
Tahtoisin muistaa tuoksusi. Tunnistaa äänesi heleän soinnin. Tuntea kosketuksesi muiston ihollani. Nähdä sinut silmästä silmään vielä edes kerran. Katoavaa on aika ja muistosi sen muassa.
Kutistun katseesi alla. Kyynelhelmeksi silmäkulmaan. Valonsäteeksi rinnuksille. Juonteeksi suupieleen. Sydän kuin kaatopaikka Kytee ja savuaa Mutta ei syty.
Harjoitus tekee mestarin. Osaan valehdella Silmät kirkkaina.  Edes omatunto Ei kolkuta. Pikkupiru nauraa olkapäällä.
Jos rakastaisit Et vaikenisi Ja ajaisi minua Etsimään lohtua Vieraaseen  Syliin.
Kopsahdan kaulaasi Eikä ilmeesikään värähdä. Kuin orava, joka kipittää puunrungolla. Sinä olet syönyt kaikki käpyni, Rakas.
Olen kuin kaatopaikka. Kaikkensa antaneita ihmisenkuoria. Rakkautta vain silmänlumeeksi. Kierrätän toisten jätteet.
Telakoin itseni ensimmäiseen vastaantulijaan. Rakkaus tulee jälkijunassa, jos on tullakseen.
Piirun verran askeleeni harhaan. Aidan takana on sittenkin vihreämpää.
Valheita. Lipeviä lyyriikoita. Silmät ummessa huulilleni painettuja petollisia suudelmia. Olen mennyttä naista. Todellisuudesta irtautunut haaveilija. Sinä kiero kuin korkkiruuvi. Ja minä ummistan korvani varoituksen sanoille, joita minulle pakkosyötetään. Olen rakastunut lipevään kieleesi, en sinuun.
Kaipuuna mielessä. Muistona sydämessä. Kannan kuvaasi sieluni silmin, kuten runollisesti sanotaan. Pois varisi lyriikka. Katosi korulauseet. Eikä sinusta löydy kuin musta aukko, kaukana avaruudessa. Se, johon kaikki kaunis lopulta jälkiä jättämättä katoaa.
Rakastaisitko hetken. Pienen huokauksen verran. Sen hetoisen joka huuliltani kosketuksestasi pääsee. Enempää en pyydä. Se on kaikki mitä tarvitsen.
Se, ettei minulla ole sanoja, ajaa vääjäämättä epätoivoon. Tuskaiset hetket, tuijottaen tyhjää paperia, minä vietän kyyneliä nieleskellen. Päättymätömänä virtana ajatuksissa kulkevat mielikuvat hetkistä, joista kaikista haluaisin jotakin sanoa, mutta eivät ne löydä tietään ulos mielen uumenista. Eivät muotoudu sanoiksi, minulle niin rakkaiksi, joilla haluaisin kaiken teille kertoa. Kirjoittaa ylös, itsellenikin muisteltavaksi. Tänään, en siihen vain yksinkertaisesti kykene.
Keijupölyä. PeterPan vallattomuutta. Vanha elostelija minussa herää eloon ihollasi. Laskee verkot eteesi. Pyydystää, kuin salakkaparvea verkolla, joka on solmittu liian isoille silmille. PeterPan hymyilee. Vikkelästi sujauttaa kylmät varpaat peiton alle. Keijupöly laskeutuu, iholle, josta käteni juuri irtosivat. Hilpeä tanssi hiljaisuudessa Rakastelun kliimaksi kun iho muuttuu ihoksi. Kaksi yhty yhdeksi. Keijupölyyn kuorrutettu PeterPan.
Kohistaan kuin kosket. Kietoudutaan toinen toisiimme. Hyväillään vaahtopäillä, sielumme säikeet avoimiksi toisen tykö tulla. Vapaina virtaamaan elämänmittaiseen matkaan, toinen toisiimme tukeutuen. Tulevaisuus, joka edessämme siintää. Auringonlaskuista auringon nousuihin. Sinä valelet minut vahvaksi. Kuohusi, joka ympäröi minut on lupaus rakkaudesta, joka on enemmän, kuin vielä eilen uskalsin toivoa.
Kesäisenä yönä, jolloin satakielikin vielä auringon laskettua laulaa. Minä upotan jalkani laiturin päästä rauhoittavasti väreilevään veteen. Sinä sivelet poskeni nukkaa. Suutelet hellästi niskani kalpeaa pintaa. Eikä tähän hetkeen tarvita unikuvia. Ei klassikkonäytelmien mahtipontisia loppukohtauksia. Meidät ympäröivässä todellisuudessa on kaikki. Olemme yhtä elävän todellisuuden kanssa. Kerroinko, että rakastan tätä hetkeä ja sinua.
Kahlitsin itseni ikuisuuden virtaan. Kadotin tahtoni omaan itseeni. Aika, joka kiihkeänä velloo ohitseni, pyytä lähtemään matkaansa. Eikä minun kahleisiini ole avainta. Ajatuksissani valon häivää. Katoan myrskyävään koskeen, eikä minua kohta enää kukaan kaipaa.
Minä rakastan sinua Vaikka välissämme on tuhat ovea. Rakastan, vaikka matkalla on meriä, joissa virtaa vettä kuutioittain. Minä rakastan sitä miten kaipauskin muuttuu iloksi. Rakastan kosketusta kaiken sen odotuksen jälkeen. Ole minulle syli johon paeta. Ole satama johon rantautua. Ole tähdet ja kuu Loista tietäni valaisten. Johdata elämääsi Äläkä anna minun eksyä vaikka mitä tielläni kohtaisin. Eikä nuo tuhat ovea. Ei meret tyrskyjä täynnä Kykene minua sinusta erossa pitämään. Sinä olet minun. Sillä se kirjoitettiin tähtikarttaan jo aikojen alussa.
Sinua Minä Rakastan, kuin janoiset  huulet, jotka pisaroita kasteiselta lehdeltä hamuaa. Rakastan, kuin varjo, joka aina mukana kulkee. Rakastan kuin tuuli, joka rannan ruohikkoa hellii. Sinua Minä Rakastan kuin yö tähtiä, jotka taivaalla loistaa. Rakastan kuin nainen miestä voi rakastaa.
Näinä öinä joina kosketustasi kaipaan näännyn janoon kuin beduiini  autiomaassa. Aamun tullen muutut kangastukseksi dyynin harjaan käsieni tavoittamattomiin. Liu'ut kuin pisara kuumalta iholta. Olen opetuslapsi ilman opettajaa. Rakkaus, joka silmistäni loistaa ei kohtaa kohdettaan. Ikävä itkee hetken. Kaipuu suree toisen mokoman. Minä vaalin kuvaasi kuin aarretta jota ei koskaan löydy.
Jos eläisin kauemmin kuin kukaan toinen. Jos kokisin enemmän kuin muut. En minä siltikään onnesta laula. Rakkaudesta loista. En kiitollinen osaisi olla. Olen mustan maan lapsi. Kiittämätön kulkija. Seireeni saarella, jonka ohitse et voi mennä.
Eikä rakkaus, joka minusta valoon kasvaa katoa sateeseen, salamoivaan taivaaseen. Ei häviä, rakeisiin, joita takatalvi vihmoo. Se katoaa merkityksettömyyteen, tyhjiin sanoihin. Kosketuksiin, joista tunne puuttuu. Se kuolee ja lakastuu, kuin syksyinen puu. Loistaakseen jälleen uudelleen, kun uusi kevät koittaa.
Jos voisin, sataisin pisaroina maahan. Imisin voimani mullasta. Kasvaisin versoiksi uuden kevään. Kohoaisin korkealle vahvana ja uljaana. Kukkisin komeammin, kuin yksikään toinen. Ja antaisin tuulen hyväillä varttani. Sulaisin hymyksi auringon säteistä. Ja olisin onnellinen, sen pienen hetken, jonka kauneuteni loistaa. Surisin vasta, kun aika varteni kaataa. Maaduttaa mullaksi, osaksi kokonaisuutta. Mutta. Ei. En minä osaa. Olen huolien kaatopaikka. Surujen summa. Ikävän majatalo, jonka savuiset lyhdyt ei enää loista.
Eikä minun ikäväni tanssi metsän puissa. Ei hyppele virtaavien vetten päällä. Se kyyhöttää pimeän tuvan, perimmäisessä nurkassa. Raahaa painavia jalkojaan, kuin selässään kantaisi koko maailman tuskaa. Eikä avaa oveaan koputtavalle. Sillä koskaan ei voi olla varma kuka oven takana seisoo. Aamun kajo, vai viimeinen lautturi.
Suljetuin huulin kuuntelen äänettömyyttä. Kosketan värisevin sormin, sisimpäni arkaa kohtaa. Sitä, johon kaikki maailman surut on suljettu. Runnottu ikävät, katseilta syrjään. Olen huojuva suolaheinä. Sinä lempeä tuuli. Eikä matkasi tähän pyssää. Olet menossa, ennen kuin ehdin edes katsettani nostaa.
Joskus vaan tuntuu, että on pelkkää ilmaa. Tekoja ilman selityksiä. Selityksiä ilman tekoja. Yhdentekevä Kummajainen Joka ei ole yhtään mikään.
Minäkuvani vääristynyt. Eteisen seinäpeiliin ilmestyy vieraat kasvot. Sormenpäillä hajoitan veden kalvolla kuvajaiseni. Kyynelvana sekoittuu erkanevaan puroon. Sinä syljet sanat suustasi. Kuolaat suupielistä valkean vaahdon. Minä mietin aikaa vuosien takaa. Rumankaunis hetki. Tutkimusmatka menneeseen aikaan. Näkymätön minä sullottuna timanttihiotun peilin kehyksiin. Tamburiinia soittaa naapurin marakatti. Hetkuttaa vääräsääristä ruumistaan. Kerro kerro kuvastin Mihin katosi Aika aikojen alusta. Peilistä tuijottaa vieraat kasvot.
Sinun nimeäsi kuiskaan pimeään yöhön. Huokailen hiljaa ikävää, joka noroina iholtani valuu. Olen kadotukseen tuomittu vaeltaja. Yksinäisten yön tuntien kulkija. Sinun hiljaisuutesi kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Vaikenet vaikka olen vailla vastauksia.
Rakkaudesta laulan värisevin huulin. Riitasoinnuiksi minun säveleni muuntuu. Jäähyväisiksi kosketuksesi muistolle. Jos kääntyisit. Ripustautuisin henkeni hädässä sinuun. Sulautuisin yhdeksi sieluusi, ettet minulta enää katoa.
Minulta sinä katoat kuin huokaus huuliltani. Vaikka  kaksin käsin roikun sinussa, kuin aaltopahvi mummolan räystään reunalla. Ikuisuudeksi muotoutuu kosketukset välillämme. Huomiseen on liian pitkä matka. Enkä minä tohdi jälkeesi katsoa.
Kutistun katseesi alla. Lasitun kyynelhelmiksi silmäkulmaan. Jäätävät huulesi huulillani. Vaativat vastausta suudelmaan. Yhdestä kuoriutuu kaksi. Koteloiduin toukaksi kämmen syrjääsi. Tänään olen valmis lentämään pois. Yksinäiseen yöhön katoan taakseni katsomatta. Kiitosvirsi, kaikukoon tyhjille huoneille. Veisaan sen vasta päästyäni kosketuksesi ulottumattomiin.
Olet minulle johanneksenleipäpuu. Sateenkaari, jonka päästä löytyy kultaa. Aurinko pilvettömällä taivaalla ja huomen, jollaista en kuvitellut näkeväni.
Älä sano, että tiedät. Sillä Ei. Sinä et tiedä. Et niitä yksinäisiä öitä, joina valveilla makaan. Et aamuja joina tyhjässä vuoteessa herään. Et tiedä kaipuun määrää, jota sydämessäni kannan. Et ikävää, jonka hymyni taakse peitän. Et tiedä miten sinua odotan. Miten rakkauttasi kaipaan.
Sävähdyttävän hetken. Seitinohuen välähdyksen. Sinun kätesi viipyy kädessäni. Suudelmat asettuvat huulilleni. Kuin perhoset ilman siipiä. Laskeutuvat, eivätkä enää lennä pois. Ohjaan sinut aivan kiinni minuun. Pysähdyt pyytämättä. Kuljet rinnallani, kuin olisimme kaksi läheisyyteen kasvanutta horsman kukkaa. Sielut, jotka vaelsivat maailmankaikkeuden toiselta laidalta. Läpi kymmenien esteiden, yhtyäkseen yhdeksi, takertuakseen tiukasti toinen toisiinsa. Kuin tähkäpäät kultaisena loimuavassa viljapellossa. Olemme vihdoin löytäneet toisemme.
Kupeiltasi herään aamun sarastukseen. Viime yön kosketukset ihollani, astun hitaasti tähän päivään. Enkä minä enempää kaipaa. Kaikki on tässä.
Kesyttöminä virtaavat vedet. Kuin oriit ilman ohjastajaa. Villinä vapaudesta, joka kevään tullen kutsuu. Minun vereni kuohuu. Helmani viistää maata. Eikä yksikään katseesi jää huomaamatta. Olen kiimainen naaraasi aamunkoittoon. Eikä tämä yö lopu koskaan.