Kiroanko minä päivän jona aurinko nousi kuulaana taivanrannan takaa. Kiroanko päivän kun hämärä peitti alleen unelmani, viskoi katuojaan haaveeni. Kiroanko hetken jona tunsin, etten enää ole olemassa. Pieni mitätön ihmisen kuva kulmahampailla raadeltu. Tänään puristuu silmäkulmasta kyynel. Valuu norona pitkin poskeni uurteista pintaa. Korvani eivät enää kuule, silmäni näe. Olemattomaksi olen näiden vuosien vieriessä muotoutunut. Varisee lehdet syksyisestä puusta. Takassa palaa tuli. Minussa elämänmittainen kylmyys.