Kotvan aikaa kipu ravistaa sisintäni. Vaan yhtään iskua ei kiihkeä sydän enää ota vastaan. Olen palavasilmäinen korppi. Nokin  kunnes  kalmankalpeat sieluttomat, valuvat joutilaat, sadeveden vieminä kohti tuonelan virtaa. Huomisessa lasken mustille sulille seppelen. Olen korea morsiamesi, palavasilmäinen korppi. Tuonelan sanansaattaja. Kirottu on päivä, jona minua vastaan astuivat.

Meidän maailmamme on silmien edessä aukeneva rannaton ulappa. Öisin tähdet veden yllä. Aamuisin auringon hento kajo taivaanrannalla. Sanattomina seisomme kaksi ihmislasta. Vaikenemme ilman tarpeeksi suuria sanoja sanottavaksi. Sinun kätesi on lämmin. Kuin aamuinen pussikeitto lämmitettynä pesemättömässä kupissa. Ja minulla on liian vilu huomatakseni puutteita astiassa. Sinun silmissäsi loistavat taivaan öiset tähdet. Minä hymyilen sinulle aamuauringon kajoa. Eikä meitä voi mikään johdattaa erilleen toisistamme. Kliseisesti sydämemme lyö samaan tahtiin. Hengitämme ilmaa, joka sumuverhona meidät ympäröi. Kuin maaäiti, peitellessään lapsensa hellään huomaansa. Kahdesta muotutuu hitaasti yksi. Olen huomaamattani kasvanut tiukasti kiinni sinuun.

Syksy hirttää itseään tiukasti kaulaani. Saksii minusta viime kesän versot kompostiin maatumaan. Enkä minä sittenkään syksyn matkaan lähde. En käännä kesälle selkääni. En tohdi. Olen kesän lapsi.

Kauniit kasvot eivät nekään mahda mitään  ajan rattaalle. Valheet jotka vääristää nahkasi rypyille. Kasvot,  jotka vanhenevat velttolihaisiksi valheen tyyssijoiksi. Liian kauan olet leikkinyt kohtalolla. Ylentänyt itsesi muiden ylitse. Ihan kohta totuus vetoaa omaantuntoon. Nurkan takana kumistaa tuomionkellot. Olisiko aika tunnustaa.

Kiroanko minä päivän jona aurinko nousi kuulaana taivanrannan takaa. Kiroanko päivän kun hämärä peitti alleen unelmani, viskoi katuojaan haaveeni. Kiroanko hetken jona tunsin, etten enää ole olemassa. Pieni mitätön ihmisen kuva kulmahampailla raadeltu. Tänään puristuu silmäkulmasta kyynel. Valuu norona pitkin poskeni uurteista pintaa. Korvani eivät enää kuule, silmäni näe. Olemattomaksi olen näiden vuosien vieriessä muotoutunut. Varisee lehdet syksyisestä puusta. Takassa palaa tuli. Minussa elämänmittainen kylmyys.

Tässä tämä. Minun elämäni. Auki keritty, kuin sotkuinen kasa lankaa. Sinun katseesi edessä olen alaston. Paljaspintainen rakkaudenjumalatar, salaisuuksista vapaa. Ei ole eilistä, ei huomista, vain tämä hetki kun elämänviivasi piirtyy pakaroitteni uurteiseen pintaan. Ja ikuisuus se muotoutuu meidän näköiseksi. Kaksi on yksi.