Hameenhelmani alle on tunkua. Muurahaisten polulle pysähtyminen saa kuhinan aikaan ikäihmisenkin pöksynpunteissa.

Lapsivedessä maailman pahuus tarttuu viattomaan ihmislapseen. Suutelee rujoilla huulilla, vitsaukseksi äitinsä synneistä ikuiset arvet poloiseen pieneen. Tärisevä käärö, joka syntymän hetkellä lasketaan äidin rinnoille. Äidin, jonka risainen sydän, ei osaa päättää tärkeysjärjestystä nisällä tuhisevan jälkeläisen ja seuraavan viivan välillä.

En minä koskaan ole osannut elää elämääni. En hallita omaa itseäni. Elämä elää minua. Eikä se aina ymmärrä, mikä minulle olisi parasta.

Kadun vilinässä Kadotan katseeni päättymättömään horisonttiin. Ihmismassojen vyöryessä ohitseni. Olen olemattoman pieni. Epätodellinen, ollakseni osa tätä huomaamattomasti puolelta toiselle valuvaa ajankulua. Aikaa, joka laukkaa tulevaan. Eikä aika lopu koskaan. Vaikka epätoivoisesti kiiruhdamme eteenpäin. Malttamatta pysähtyä elämään. Vain elämä loppuu. Aika Se jatkaa loputonta kulkuaan.

Värähtävän hetken Tunnen välillämme yhteenkuuluvuutta. Pelonsekaisin tuntein pakenen paikalta, kuin rikollinen, jättämättä sormenjälkiä

Haaraudun himokkaaksi. Jakaudun jakauksille, kuin viljapelto rankkasateen jäljiltä. Värisen sinun kosketuksesi alla, kuin medestä täyttynyt kevätesikko. Valmiina imettäväksi tyhjiin. Sinun kätesi ovat kylmyydestä siniset. Rakkaus, jota huuliltasi vannoit. Katosi vartesi irtautuessa kiihkeän sylini syleilystä. Me Kaksi toisillemme vierasta ihmistä

Metsästäjän vaistosi vuosirenkaiden alle piiloutunut. Hameenhelmat, jotka vuosikausia saivat heilua tuulen mukana. Eikä yksikään saalistajaa sinussa heilahduksellaan henkiin herätellyt. Kiiman tuoksu, joka häkellyttävänä sieraimiisi tuntemattomasta tunkeutuu. Ajaa mahtavan saalistajan ulos piilostaan. Pakottaa muistamaan. Rakastajan taidot, ovat kuin polkupyörällä ajo. Kerran opittua ei unohda.