Kaiku

Kelottuneita runkoja.
Kiinni naulattuja
ikkunaluukkuja.
Pihapolkukin on
kasvanut jo
umpeen.

Jostain kuuluu
korpin huuto.
Kutsuu kulkijaa,
käymään tupaan.

Merta edemmäs
kalaan,
lähti
tuvanvartija.
Tupansa unohti,
pangolle kissan.
Naisensa
porstuan penkille.

Kuvitteli,
on ruoho vihreämpi
vieraalla maalla.
Nainen makoisampi,
kuin oma.

Ei palannut
ukkoraiska.
Ei tuonut
einettä tullessaan.

Vei kulkija,
muuan matkamies
vaimon.
Otti kissan kaupanpäälle.
Laudalla löi
ikkunat umpeen.

Unohtui tupa
metsän siimekseen.
Ränsistyi paikallensa.

Meni vuosi ja toinen.
Kului tovi ja
hiljaisuus kasvoi.

Vaan kulkija
köyryselkä,
kerran vielä
mökin polkua
astuu.

Ken on tuo
ukkoraiska.
Kenelle kangasta
muassaan kantaa.

Vaan onkin yllätys
suuri.
Tuvan ympäri
kasvillisuus
kuin muuri.
Ei nouse
piipusta savu.
Ei kipitä
vastaansa kissa.

Nyt katsoo
vain harmaita
seiniä noita.
Edes sisälle
mökkiin ei
enää kulkuri koita.

Ei onnea antanut
vieras syli.
Tuli lopulta
mieleen koti oma,
miten vaimokin oli
kotona
hyvin soma.

Vaan liian myöhään,
kun mies sen huomaa.
Ei auta,
vaikka kiroaa luojaa.

Ei takaisin aikaa hän
tuota anna.
Sanoo luojansa,
ikuisesti mukanasi
tuskaasi kanna.

Kun väärin oot kerran
naiselles tehnyt,
et harteiltas vääryyden
viittaa enää laske.