Runotorstai

Haaste n. 128,

SAAPUMINEN

Olen tämän jo aiemmin julkaissut blogissani, mutten mistään löytänyt kohtaa, joka velvoittaisi tekstin olevan julkaisematon? Turvaudun nyt valitettavasti tähän vanhaan tekstiini, muuttokiireiden vuoksi, sillä kuitenkin halu osallistua kiireestä huolimatta on kova. Tässä kuitenkin oma vastaukseni haasteeseen:

PALUU

Sieltä hän saapui.

Kääntyi viimeisestä mutkasta

juuri ennen sitä oudon muotoista kiveä oikealle.

Näin miten hän suunnisti suoraan kohti meidän porttia.

Tämän tien päästä kun ei ollut enää käyntiä minnekään muualle.

Täällä olimme tähän päivään asti nauttineet auringon lämmöstä.

Sillä sitä tänä kesänä oli riittänyt runsain mitoin.

Melkein kaikki päivät olivat olleet jo aamusta

lämpimät ja aurinkoiset.

Ne hiljaiset aamuhetket, auringon vasta noustessa,

kun lapset vielä nukkuivat.

Päivittäin tekemämme retket läheiselle hiekkarannalle.

Kaikki se joka yhdisti meitä yhä lujemmin ja lujemmin toinen toisiimme.

Se miten lasten nauru ja iloisuus oli täällä päässyt valloilleen,

tulisi olemaan meidän jokaisen voimavara vielä talvellakin.

Kun lumiset hanget alkavat olla totta ja saa heittää lopulliset hyvästit kesälle.

Silloin, kun käperrymme sohvan nurkkaan,

harrastamme liikuntaa vain pakosta ja kun kesäolut

on vaihtunut punaviiniin.

Tulisimme varmasti ikuisesti muistamaan tämän kesän.

Sieltä hän siis oli tulossa, voimakkain askelin kohti ulko-ovea.

Asetuin valmiiksi puolustusasentoon.

Jalat tukevasti maahan, vähän haralleen.

Kädet puuskaan vyötärölle ja mairea hymy kasvoille.

Hänestä paistoi ulospäin iloisuus.

Koko ulkoinen olemuksensa oli pehmeä, kuin juuri paistettu pulla.

Jos häntä ei satu tuntemaan, voi viisaskin mennä vipuun.

Ensivaikutelma on tärkeä. Ehkä niin.

Sen säilyttäminen vain tahtoo olla vaikeaa kun makea,

sokerinen kuori, pala palalta rapisee pois ja sisältä paljastuu kitkerä,

kova pilaantunut ydin.

Miten joku ihminen voi olla niin epäluotettava ja petollinen.

Sitä, en voi vieläkään ymmärtää.

Silloin oli ollut aivan toisenlainen kesä.

Oli pimeää, sateista. Melkein joka päivä oli ollut ainakin pieni ukkonen.

Mutta sinä viikonloppuna oli noussut valtava myrsky.

Muistan miten levoton olin ollut koko päivän.

Olimme saaneet aikaiseksi hirveän riidan.

Olit häipynyt ovet paukkuen.

Painellen tuota tietä pois, kertaakaan katsomatta taaksesi.

Olin huutanut, pyytänyt jäämään.

Piilouduin yläkerran huoneeseen, josta sisko minut löysi seuraavana päivänä.

Sinä et enää palannut. Et minun lapsuuteeni.

Ja nyt sitten.

Siellä hän kolkutti saman oven takana,jonka kerran sulki.

ÄITI!