SAMMUNUT TUIKE

-
Minun nahkaani sinä rullaat sormillasi.
Sanot,
että käsivarteni ovat menettäneet kimmoisuutensa.

Nipistät nännistä ja huokaat.
Miten niin komeat rinnat
ovat enää kuin taskut kansallispuvussa.

Silität kädellä vatsani ruttuista pintaa,
annat sen laskeutua hävylle.
Silmäsi loistavat ja kuiskaat:.
”muistatko,
miten vatsa ei ennen ollut kuin kyntöpelto
ja häpyyn ei hukkunut kuin kaivoon.”

Sinun kätesi siirtyy alleni.
Muistelet miten
minulla oli aina tiukat pakarat.
Ja sääret kuin nuorella varsalla.

Nyt enää löysää nahkaa ja
kaksi tukkia.

Minun kasvoni sinun käsissäsi,
Kerrot, rakastuneesi silmieni tuikkeeseen.

Vaan ne eivät tuiki enää.
En minä siltikään sano mitään
sinun kummustasi.
Enkä harmaasta hiuksissasi.
En muistuta,
miten kätesi ovat ryppyiset ja
askelesi lyhyt.

En jaksa sanoa,
miten tämä on ensimmäinen kerta vuosiin,
kun kosket minuun.
Sinä tuikkeen sammutit silmistäni.

Kommentit

  1. koboltti.126. helmikuuta 2010 klo 13.43

    Moi

    Siinä oiva kuvaus elämästä itsestään, kaikki muuttuu kukaan ei menneeseen jää ikinuoreksi kuljeksimaan. Tätä se elämä on, mutta murheeseen emme jää, palanen aikaa varattuna meille on.

    Ajatuksen sain teoksestasi.

    Pimeys

    Pimeys ei mitään ,
    varovainen valon kajo kaukana,

    tie jatkuu taival pitkä, tietoisuus
    aamu tulee meistä

    riippumatta olemme tai emme,
    kiva hengittää olla.

    Hyvää lopputalvea.

    ter kobo

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Blogissani on käytössä kommenttien tarkistus toiminto, joten kommenttisi näkyminen julkisesti saattaa kestää jonkin tovin.
Kiitos kommentoinnistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

-
Kiirastuleksi muuttui lemmenliekki. Salamoiksi syöksyviksi taivaankannen takaa. Amorin nuolet hiipuivat kun Mars ja Bellona käyvät kiihkeään kisaan sielustasi. Voittaja ei ole se, joka ampuu viimeisen nuolen. Sydämesi syke hiipuu petollisen käsissä. Olit liian kaunis, mitättömyyksille  liian suuri uhka.
Lue lisää

Kaiku

-
RUNOTORSTAI, HAASTE no. 175  Ei se väistä. Ei kierrä. Ei kaarra. Eikä kumarra. Ei muuta muotoaan. Tai kaunistele sanomaansa. Tulee villisti kohti. Palautuu lähettäjälle. Samana, jona aikoinaan matkaan lähti.
Lue lisää

ILO

-
RUNOTORSTAI; HAASTE no. 174 Akka vanha pahkajalka. Kääntää selkänsä pojalle, nuorelle. Poika, piippu suupielessä. Katsoo kummissaan akan, vanhan selkää. Äsken hän tälle uhosi. Kirosi akkaa mielessään. Akka kun uskalsi häntä mollata. -Ettei muka pysty... Hän akalle näyttää. Ja sanoa töksäyttää; - hän jos joku! Tärisee se. Tärisee ja hytkyy. Josko sille kohtaus iski? Ei taida auttaa, vaikka hartijoista ravistaa. Antaa akan olla. Hytkyä aikansa. Tasoitella olonsa. Poika astuu matkaansa ja kopistaa piippunsa. Akka selkänsä kääntää ja silmänsä pyyhkii. Ei voi iloa suurempaa olla. -Onhan pojassa sisua!  
Lue lisää
-
Syksy hirttää itseään tiukasti kaulaani. Saksii minusta viime kesän versot kompostiin maatumaan. Enkä minä sittenkään syksyn matkaan lähde. En käännä kesälle selkääni. En tohdi. Olen kesän lapsi.
Lue lisää

UUSI

-
RUNOTORSTAI, Haaste 215 Minulla on uusi koti. Uusi tukka. Uudet päällysvaatteet. Ja kengät. Ajattelen, Katsooko ne ja miettii: -Kukahan tuo on, joka polulla kulkee. Onpa kaunis nainen.  Vaan ei ne mieti. Tuntevat jo kaukaa. Arvaavat kävelytyylistä. Askelen horjahtelevasta mallista. -Kännissä kuin käki. Taas. Kuulen jonkun sanovan. Minulla on uusi ulkokuori ja osoite. Mutta viinapiru minusta ei katoa uuteen osoitteeseen.
Lue lisää