Kostonenkelit
suhisevat sakeina
pilvinä etsien kohtaa
jota iholla koskettaa.

Suutelevat kuumilla huulillaan
niskoja,
jotka luulevat jo
menneestä selvinneensä.

Astuvat askelen
uhrinsa jalanjälillä.
Kannattelevat raskasta viittaa,
jonka pukivat päälle
kuin varkain.

Seuraavat hetken,
kuin rakkainta luomistyötään,
jonka juuri ovat
käsistänsä päästäneet.

Kostonenkelit,
Nuo pyhäinjäänteet.
Ilman minkäänlaista
yhtymäkohtaa
lempeisiin sisariinsa.

Laskeutuvat hetkeksi
kuolevaisten joukkoon.
Kuin varmistaakseen,
että oikeus
tapahtuu.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaiku

ILO

UUSI