Sinut minä olen itseni kanssa. Tunnen vahvuuteni. Myönnän heikkouteni. Ei minua kukaan ole toista parempi neuvomaan. Itse minä nämä polkuni tallaan.

En minä itke kohtaloa. En sure omaa elämääni. Jokaisena päivänä, jona silmäni avaan, kiitän siitä, että olen olemassa.

Vaikka päivä päivän jälkeen minut maahan tallataan. Unelmani irti revitään, lakaistaan jätteiksi kaatopaikan. Ei minusta yksikään kykene elämänjanoa sammuttamaan. Ei toivoa silmistä kadottamaan. Minun uskoni on lujinta laatua. Se kumpuaa syvältä sisimmästä. Kertoo, ettei ikinä saa luovuttaa.

Kivettyneillä poluilla minun sydämeni kulkee. Jalkani vereslihalle asteltu. Eikä huominen kurkista auringon takaa. Se pälyilee sakeasta kuusikosta, kuin muukalainen, joka tietää olevansa väärään aikaan, väärässä paikassa.

Jos rakastaisit, et puhuisi. Sanasi olisivat tekoja. Lauseesi kosketuksia, joiden kautta, tuntisin rakkautesi määrän. Katteettomat lupaukset, tyhjänpäiväiset korulauseet, eivät sydäntäni lämmitä. Vierelläni et edes hetkeä malttanut viivähtää. Siksi, saat elämästäni mennä.

Naisena minulla on valinnan vapaus. Mahdollisuus olla eri mieltä tänään ja eri huomenna. Sinä älä kyseenalaista tekojani. Asetu päiväksi alushousuihini ja kysy, kiertääkö pieru myötä vai vastapäivää. Loppuuko happi, vai löytyykö minullekin vielä se oikea tappi.

Sinut minä valitsin pelastajaksi. Hyväksyin sänkyni lämmittäjäksi, tyhjän tilan täyttäjäksi. Olit kuitenkin kuin kuka tahansa. Pettymys pettymysten joukossa. Kiertopalkinto hetkeksi ihailtavaksi. Tänään jo eilisen mennyttä lunta.

Enkä minä tänään ole yhtään sen vahvempi, kuin eilen. Mutta piirun verran kulkenut eteenpäin. Jättänyt hivenen taakseni mennyttä ja astunut rinta rottingilla tähän päivään, kuin voittaja joka ei ole varma palkinnosta, jonka voitti.

Tulisitko nyt kun sinua eniten täällä tarvitsen. Ei ensi viikolla tai kuukauden päästä vaan nyt.

Voisitko olla se joka minun kaikki salaisimmatkin haluni tyydyttäisi kuin orja kysymättä.

Olen riettaasti elänyt menneet vuodet. Kiimassa juossut  sylistä syliin niin kuin takaa-ajettu eläin.

Minulle sinä et ole mitään velkaa. Edes sanoja en tohdi nyt vaatia riittää kun olet siinä.

Minun sylini huutaa kosketustasi. Kaipaa kättesi pehmeää hyväilyä, sinua liki minuun.

Keinovalossa vuosien kuluttamat kasvoni ovat kuin maailmanloppu joka väkisin tulee vastaan.

Rakkaudesta kirjoitetaan korulauseita. Kaipauksesta. ikävää huokuvia sanoja. Minä olen täynnä tunteita, joita ei voi minnekään kirjoittaa. Odotan sinua. Sanoakseni ne kasvoista kasvoihin.

Minut sinä kiellät kuin Pietari Jeeskuksen. Käännät katseesi, etkä pyyntööni vastaa. Olen sinulle ilmaa. Olematonta maata, jolla ei voi kulkea. Olen mennyt sijamuoto partitiivissa. On vain katsottava totuutta silmiin.

Sinua Minä Rakastan, kuin janoiset  huulet, jotka pisaroita kasteiselta lehdeltä hamuaa. Rakastan, kuin varjo, joka aina mukana kulkee. Rakastan kuin tuuli, joka rannan ruohikkoa hellii. Sinua Minä Rakastan kuin yö tähtiä, jotka taivaalla loistaa. Rakastan kuin nainen miestä voi rakastaa.

Minun päiväni kaikesta eletystä tyhjät. Kadonnut vuosien muistot. Haalistuneet kuin pyykkipojat narulla. Muistojen helminauhasta, jokainen helmi vierinyt tavoittamattomiin. Jäykistynein sormin, ei vanhasta kannata kasata uutta. Menneisyyden taakka ei näitä harteita paina. Olen avointa tilaa. Seiniä, joille asettua. Ikkunoita, joista näkyy vain eteenpäin.

Minä uhraan tämän rakkauden. Puhtaan uskoni ihmiseen. Katoavaa on kauneus. Häviävää hyvyys. Sinun kutsusi kaikuu kuuroille korville. Minä en enää ovea avaa.

Sinun nimeäsi kuiskaan pimeään yöhön. Huokailen hiljaa ikävää, joka noroina iholtani valuu. Olen kadotukseen tuomittu vaeltaja. Yksinäisten yön tuntien kulkija. Sinun hiljaisuutesi kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Vaikenet vaikka olen vailla vastauksia.

Silmät täynnä ihmetystä. Mieli, kaikesta kuulemasta tyhjä. Kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Vastauksia, joihin ei löydy kysymyksiä. Olen niin pieni, olematon. Eksynyt tämän pahuuden keskellä. Huominen tulee. Uskallanko sen ottaa vastaan.

... Ja peilistä katsoo silmät uupuneet. Kasvot vuosista eletyistä kuluneet. Minne katosi kaikki ilo silmistä noista. Enää eivät tähtien lailla loista. Olenko enää se sama kuin ennen. Vaiko pelkkä ihmisen kuva.

Sirpaleista minä itseni kasasin. Menneistä varjoista ravistin irti. Jäljelle jääneen annoin sinulle matkaan. Mutta vähä vähältä sinä minut torjut. Askel askeleelta loittonet luotani. Sinä vaikenet. Ja hiljaisuuden ymmärrän olevan sanaton hyvästisi. Sinulle olisin antanut kaikkeni. Mutten siltikään ollut tarpeeksi.

Jos voisit rakastaa tälläisenä. Viallisena. puolikkaana, epätäydellisen täydellisenä. Enhän minä paljon pyydä. En sinulta. En itseltä. Vain ihan pienen pienen onnen.

Mää ole nii jumalattoma vaikja ihmine. Jos sää olet oikjas. Mää sanon, et olet vääräs. Jos sää oletki vääräs, ruppeem mää vänkäämää sun oleva oikjas. Ei must ota selvää piruka. Sitä sanos jo äiti, ku mää kakarana kiipesi puuhu ja huusi, et mut on ryövätty mun oikjast korost. Mää sanoi, et mää ole jonku muu kakara. Viekä mut kottii ja äkkii. Enkä mää siit ol mikskää muuttunu. Samaltaval mää vänkää ku kakarana. Ja ai mää ole oikjas. Sanot sää si mitä vaa. Tai tekisit sää kummottii vaa. Em mää koskaa sihe ol tyytyväine. Mut en mää valita. Mää ole mää. Eikä sun tartte muu ymmärtää. Em mää meinaa ain ittekkä ymmärrä.

En mää rakkaut kaipa. Enkä seksii. Mul riittää, ku mää rakasta itte itteetäi. Ja seksinpuutekki korvaantuu miähen korvikkeel. Mul o simmone kaapis mikä surisee nii perhanaastas. Saa napist päälä ja pois. Eikä mun tartte kuunnella sen jälkee koko ehtoot, kui se o tänäpä ollu töisä nii helvetin hyvä ja kova äijä. Ja kui ei kukkaa sil pärjä. Ja jos mul joskus tullee simmone tarve, et mää nii jumalattomastas tahron jonku kylkee kii ittei painaa. Nii sillo mää mene peili ettee ja kysy itteltäi, et olek sää juur hulluks tullu. Ei se si kovi kauvaa se hulluus kestä. Mää mene kauppaa ja ostan nii jumalattoma iso levy suklaat, ettei sii ennää tu mikkää muu mielee ku se. Et oksennaks mää ny, vai huome.

Olen sieluton. Tunteeton, jolle katumus on vain sana. Suljen silmäni, etten näe. Korvani, etten kuule. Sinä kolkutat ovella, etkä suostu kääntymään pois. Ymmärräthän, ettei rakkauteni ole minkään arvoinen. Se on sanahelinää. Keinotekoista hellyyttä. Oman edun tavoittelua, jotta en jäisi osattomaksi kaikesta siitä, mitä elämällä on antaa.

Virttyneen taivaan alla lepää raajarikkoinen hahmo. Kirjailtu ristipistoilla taivaankanteen kohtalon viivat. Kuluneet kuin aika, jolla on liian kiire. Samoilla solmuilla vuodesta toiseen elämä. Repsottaa julmana, eikä siltikään katkea. Enkä minä näe tulevaa, omalta kohdaltani. En näe, vaikka korteista muille katson. Sinulta en muuta kaivannut, kuin pienen hetken onnea. Rakkautta, jatkaakseni matkaa. Asettumaan minusta ei ole, sillä minä, en ole kenenkään arvoinen. Kerjään almuja vuodesta toiseen.

Halutaan  mies. Semmote  rehelline. Hyväl taval kunnollinen. Kaiki puoli mukava olone. Oikjan tuntune. Komjaki saa olla. Mut ei mikkää naiste naurattaja. Ei vieraitte perrää vihelteljä. Ei kiero, ei luiru. Eikä varsika liero. Ols Semmote oikjan kokone. Miehen näköne. Mun olone. Ja rakkaure arvonen. Mut en mää simmost mistää löyrä. Sitä varte mää ole si vaa yksi ja onneto. Ku kaksi ja viel enemmä onneto.

Hengität ihoani. Tunget lipevän kielen korvaani. Et ymmärrä, mikä on Ei. Olet jääpuikkoina hiuksissa. Kuin pakastevihanneksia alushousuissani. Hampaasi kalisevat vasten omiani. Oksennan, ennen kuin olen ehtinyt raapia kasvosi naarmuille. Hymyilet. Minä tiedän, että sinua vituttaa.

Juuri, kun eniten tarvitsen. Käännät selkäsi ja kävelet pois. Olit silmänlumetta. Liian hyvää, ollaksesi totta.

Kuvajaiseni on kuin taustapeili, auton tuulilasissa. Täynnä sormenjälkiä. Käyntejä kiireisin askelin. Kosketuksia, sydämettömillä sormilla. Kiepästi, syvälle sieluun. Läpinäkyvä laskeutumisalusta, vain välilaskuja varten. Kuulutuksia, joissa koskaan ei lausuta nimeäni. Olen kentällinen huokauksia. Ikävää, joka unohtuu paksuun sumuun.

Yli viisikymmentä kesää nähneenä. Yli viisikymmentä talvea eläneenä. Jokainen uusi aamu, johon silmäni avaan, on kuin olisi ihme, joka kannattaa katsoa loppuun.

Silloin kun ei ole ketään kelle kertoa päivän tapahtumista. Ei ketään, kelle keittää aamukahvit. Ei ketään, joka halaisi, kun seinät kaatuu päälle. Ei ketään, joka iloitsee, niistä pienistä asioista, jotka tuntuvat sinulle suurilta. Silloin. On katsottava luottavaisin mielin eteenpäin. Uskottava, että siivet kantaa. Omassa itsessä on voima. Omassa itsessä on tulevaisuus. Tahtotila. Kun uskoo, se vie eteenpäin.

Mitättömiä ovat minun murheeni, kun maailma ympärillä tuhoaa itse itsensä. Lapsissa on tulevaisuus ja huomenessa uusi aamunkoitto. Mutta tänään maailma unohtaa, ettei huomista tule, ellei sen eteen tee työtä.

Sinulla on auringonpolttamat kasvot. Hymy suupielissä. Silmät kuin kaksi tähteä. Enkä minä tarvitse kuin yhden kädenojennuksen, ollakseni yhtä sinun kanssasi. Rakasta äläkä anna minun unohtaa, kuka minä todella olen.

Eksynyt olen elämän tiellä. Kadonnut kartalta tutkimattomille poluille. Jokainen askel, jonka jalkani jättää, katoaa, kuin veteen piirretty viiva. Sinun kätesi kaukaisuudessa. Haparoin sitä, kuin vastasyntynyt äidin rintaa. En minä sinua tarvitse. En ketään muitakaan. Omaan itseeni, minun on tieni löydettävä. Raivattava polku kaiken turhuuden keskelle. Luovuttava siitä, mitä kuvittelin tarvitsevani, ollakseni onnellinen. Sillä oikeaan onneen riittä pelkkä sisäinen rauha.

Sinun huulesi huulillani. Kätesi lanteillani. Hivelet kiihkeään, painuen vasten ihoni pintaa. Ota minut omaksi. Älä pysähdy kesken matkaa. Rakasta riettaasti. Rajusti kuin tornado painu minuun. Tule yhdeksi, sulaudu minussa jokaiseen uomaan. Kiihdytä kiihkoni kuuma kuin hyökyvä meri. Ratsasta aaltojen harjalla, äläkä uskoasi kadota. Älä ennen kuin kehomme huutaa, yhteiseen ääneen. Huokailee hiipuen kuin sammuva tuli.

Olen olematon. Sinulle huomaamaton. Kosketan kättäsi, kuin varkain. Pakenet kosketustani. Häviät kaukaisuuteen. Olisin halunnut vain hetken läheisyyttä.

Minun sisimpäni huutaa ikävää. Sydämeni kaipuuta, jota kukaan ei voi  täyttää. Liian kauan olen näillä teillä kulkenut. Liian pitkään, itseäni synneistäni ruoskinut. Katunut, olen joka ikisenä päivän, etten vieläkään ole elämästä oppinut mitään. Rakastaisit edes hetken. Sen ajan, että tuntisin, edes kerran olevani jotain muuta, kuin elämän hylkiö.

Kun kolmasti olet minut kieltänyt. Ymmärrän, ettei se mikä minulle on kaikki, ole sinulle kuin hiekanjyvänen maailmankaikkeudessa.