Runotorstain Haaste, 146

-
VUORENPEIKKOJEN LUOLASSA

Mihin katosi vuosi tai kaksi.
Miksi olen muuttunut näin paljon vanhemmaksi.

Mikä on ajatus päässäni kumma.
Onko se kadonneiden vuosien summa.

Olinko joskus neitonen vieno.
Kaunis ja hoikka kuin keväinen kielo.

Hiukseni kultaa ja silmissä tuikki.
Uuma kuin mallin joka catwalkilla luikki.

Katsokaa minua miltä nyt näytän.
Peikolta paksulta sisällä vuoren.

Miksi nyt peiliin kun katson tähän.
Näen vain peikon ja peikonluolan.

Tähänkö minun on maailmani tullut.
Olenko tässä vai jotenkin hullu.

Kertokaa minulle ihmiset hyvät.
Kuinka saa sielusta pois haavat syvät.

Itsekö itseä niskasta tartun.
Taakkuista tukkaani ravistan ja vartun.
Takaisin omaksi itseksi muutun.
Vuorenpeikolle minussa suutun.

Vuorenpeikko en tahdo olla.
Muuten kokonaan sekoaa polla.





Kommentit

  1. Ilona Tammi29. lokakuuta 2009 klo 14.16

    Mukaansa tempaava tarina runossa

    VastaaPoista
  2. Anonyymi29. lokakuuta 2009 klo 14.20

    Miks sun pitäis ikuisuuden näyttää missiltä? Miksi ihmisen ulkoinen olemus on noin henkiselle ihmiselle noin tärkeä asia? Sinua rakastetaan ja ikävöidää yhtä paljon rusinana kuin luumunakin :)

    VastaaPoista
  3. Saga29. lokakuuta 2009 klo 14.52

    Ilona: Kiitos tämä oli vaikea haaste
    Anonyymi: Kyky ymmärtää kirjoitusta vaatii joskus paljon. Tarinani ja runoni olen mitä ilmeisemmin osannut muotoilla oikeaan muotoon, mikäli kuvittelet, että kirjoittaisin itsestäni. Tai toisaalta En kenties ole sittenkään osannut kirjoittaa oikeaan muotoon, sillä perimmäinen tarkoitukseni olisi osata kirjoittaa siten, että lukija kokee: "Tämä ihminen kirjoitta minusta!

    VastaaPoista
  4. isopeikko29. lokakuuta 2009 klo 21.19

    Hieno peikkotarina ja riimejäkin.Peikot tykkää riimeistä. Vaan peikkona kyllä on hyvä olla.

    VastaaPoista
  5. erikeeper30. lokakuuta 2009 klo 16.45

    Naurattaa tuo catwalkilla luikkiva malli.. :-)

    VastaaPoista
  6. Saga30. lokakuuta 2009 klo 17.03

    Isopeikko: Kiitos ja mukava kuulla mistä peikot tykkää. Enkä oikeassa elämässä ehkä sittenkään kovasti kyseenalaista sitä peikon elämän hyvyyttä..... ;O)
    Erikeeper: Kiva että nauratti. Sitten olen onnistunut vertauksessa.

    VastaaPoista
  7. Oh-show-tah hoi-ne-ne30. lokakuuta 2009 klo 17.51

    Itseppä itse ja peili joutaa nakata jänkhän.

    VastaaPoista
  8. Anonyymi30. lokakuuta 2009 klo 18.44

    Kirjoitit vaan FBssä juuri ennen tota runoa, että " Mietin tässä kaihoisana, jotta mihin minusta on kadonnut se "pullantuoksuinen" äiti?....:O(....vai oonko koskaan ollutkaan.... ai onko totuus vain se, että lapset on kasvaneet ja äiti rupsahtanut." Vertasin tohon ja ajattelin, että jatkoit samaa mietiskelyä omasta olostasi.

    VastaaPoista
  9. Saga30. lokakuuta 2009 klo 21.01

    Harmaasusi:Niinhän se on.
    Anonyymi: FB mietiskelyt on vain heittoja, ei niin vakavasti otettavia juttuja..... ;O)
    Sitäpaitsi... tämä runo syntyi aamulla....FB "heitto" päivällä.

    VastaaPoista
  10. Saga30. lokakuuta 2009 klo 21.04

    Anonyymi: Piti tuohon äskeiseen vielä jatkaa, että ehkä enemmän siis toisinpäin... eli runo sai minut lausahtamaan mainitsemasi lauseen....

    VastaaPoista
  11. Railaterttu31. lokakuuta 2009 klo 16.47

    Joskus tuntuu, kuin vuorenpeikko olisi koko ajan itsessä, voisiko se muuttaa jonnekin?

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Blogissani on käytössä kommenttien tarkistus toiminto, joten kommenttisi näkyminen julkisesti saattaa kestää jonkin tovin.
Kiitos kommentoinnistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

-
Kiirastuleksi muuttui lemmenliekki. Salamoiksi syöksyviksi taivaankannen takaa. Amorin nuolet hiipuivat kun Mars ja Bellona käyvät kiihkeään kisaan sielustasi. Voittaja ei ole se, joka ampuu viimeisen nuolen. Sydämesi syke hiipuu petollisen käsissä. Olit liian kaunis, mitättömyyksille  liian suuri uhka.
Lue lisää

Kaiku

-
RUNOTORSTAI, HAASTE no. 175  Ei se väistä. Ei kierrä. Ei kaarra. Eikä kumarra. Ei muuta muotoaan. Tai kaunistele sanomaansa. Tulee villisti kohti. Palautuu lähettäjälle. Samana, jona aikoinaan matkaan lähti.
Lue lisää

ILO

-
RUNOTORSTAI; HAASTE no. 174 Akka vanha pahkajalka. Kääntää selkänsä pojalle, nuorelle. Poika, piippu suupielessä. Katsoo kummissaan akan, vanhan selkää. Äsken hän tälle uhosi. Kirosi akkaa mielessään. Akka kun uskalsi häntä mollata. -Ettei muka pysty... Hän akalle näyttää. Ja sanoa töksäyttää; - hän jos joku! Tärisee se. Tärisee ja hytkyy. Josko sille kohtaus iski? Ei taida auttaa, vaikka hartijoista ravistaa. Antaa akan olla. Hytkyä aikansa. Tasoitella olonsa. Poika astuu matkaansa ja kopistaa piippunsa. Akka selkänsä kääntää ja silmänsä pyyhkii. Ei voi iloa suurempaa olla. -Onhan pojassa sisua!  
Lue lisää
-
Syksy hirttää itseään tiukasti kaulaani. Saksii minusta viime kesän versot kompostiin maatumaan. Enkä minä sittenkään syksyn matkaan lähde. En käännä kesälle selkääni. En tohdi. Olen kesän lapsi.
Lue lisää

UUSI

-
RUNOTORSTAI, Haaste 215 Minulla on uusi koti. Uusi tukka. Uudet päällysvaatteet. Ja kengät. Ajattelen, Katsooko ne ja miettii: -Kukahan tuo on, joka polulla kulkee. Onpa kaunis nainen.  Vaan ei ne mieti. Tuntevat jo kaukaa. Arvaavat kävelytyylistä. Askelen horjahtelevasta mallista. -Kännissä kuin käki. Taas. Kuulen jonkun sanovan. Minulla on uusi ulkokuori ja osoite. Mutta viinapiru minusta ei katoa uuteen osoitteeseen.
Lue lisää