Yltäkylläisyyden vuosista
minä
kadotukseen putosin.

Hamuten turhaan
pelastusta,
hitaasti vajoten,
sentti sentiltä
pinnan alle.

Vuodet,
jotka filminauhana
silmieni ohitse
kulkivat.
Vaihtuivat toisiin ja
taas toisiin.

Katosi aika.
Unohtui vuodet.
Päättyi odotus.

Seinät toistivat
vanhaa kaikua.
Antautuivat
tuskani näyttämöksi.

Maaperäksi
patsastella tuskalla,
ettei kukaan minun
kohtaloani unohtaisi,

Annoin itseni
Perkeleelle.
Tuhosin itse
itsestäni
viimeiset
inhimillisyyden rippeet.

Kunnes.
Käänsin katseeni
valoon.
Avasin silmäni,
kuin lapsi,
ensi kertaa
kohdusta valoon
saapunut.

Rukoilin,
kuin
kuolemaantuomittu
viimeisenä aamunaan.

Ja pimeys,
joka nämä huoneeni täytti.
Katosi,
kuin esirippu,
riekaleiksi
näyttämöllä revitty
hurmiossa poltettu.

Tulevaisuus.

Miten paljon
Sinua Rakastan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaiku

ILO

UUSI

TAIAT

Osuu omaan nilkkaan