Minun nahkaani sinä rullaat sormillasi. Sanot, että käsivarteni ovat menettäneet kimmoisuutensa. Nipistät nännistä ja huokaat. Miten niin komeat rinnat ovat enää kuin taskut kansallispuvussa. Silität kädellä vatsani ruttuista pintaa, annat sen laskeutua hävylle. Silmäsi loistavat ja kuiskaat:. ”muistatko, miten vatsa ei ennen ollut kuin kyntöpelto ja häpyyn ei hukkunut kuin kaivoon.” Sinun kätesi siirtyy alleni. Muistelet miten minulla oli aina tiukat pakarat. Ja sääret kuin nuorella varsalla. Nyt enää löysää nahkaa ja kaksi tukkia. Minun kasvoni sinun käsissäsi, Kerrot, rakastuneesi silmieni tuikkeeseen. Vaan ne eivät tuiki enää. En minä siltikään sano mitään sinun kummustasi. Enkä harmaasta hiuksissasi. En muistuta, miten kätesi ovat ryppyiset ja askelesi lyhyt. En jaksa sanoa, miten tämä on ensimmäinen kerta vuosiin, kun kosket minuun. Sinä tuikkeen sammutit silmistäni.

PYSÄHTYNYT Joululahjaksi saadut aamutossut sängynreunan alla. Auringonkukan keltainen aamutakki, heitettynä huolettomasti tuolin karmille. Kirja, jota on ehditty lukea vain puoleen väliin, avoimena tuvan pirttipöydällä. Kahvipannuun on kuivunut ruskea krantu kahvinjäänteistä, veden haihtuessa taivaan tuuliin. Ummehtunut tuoksu, joka hyökkää vastaan ulko-ovelle. "Täällä löyhkää paska" huutaa pikkupoika, joka raottaa postiluukkua. Vihdoin isännöitsijä astuu sisään omilla avaimillaan. Siinä hän nuokkuu. Kasvot vasten pirttipöydän pintaa. Pöydän, jonka ääressä on istunut yksin, niin monta kertaa. Joskus nukahtanut... Herännyt ilman, että kukaan olisi herätellyt. Siinä hän jälleen nuokkuu, on nuokkunut jo viikkoja. Ei enää herää, vaikka nyt hänelle tuli ovesta vihdoin herättelijä. Aika on pysähtynyt, viimeisen kerran.

SININEN JA VALKOINEN Me kaksi raajarikkoa. Toinen toistamme kannatellen. Sukkuloimme mitään ymmärtämättä ympäröivästä maailmankaikkeudesta. Päivä väistyy suosiolla sivummalle. Antaa tilaa yön tulla tykö. Ja illan sininen hetki sekoittuu lumen valkoiseen vaippaan.

Kiedon sinut muistojeni helminauhaan. Työnnän kuvasi syvälle sydämen sopukoihin. Annan ajatuksilleni tilaa katsoa tulevaisuuteen. Ja avaan oveni elämälle. Olen kirjava satama. Täynnä saapumisia ja lähtöjä.

"JOTTA EN UNOHTAISI" Jokaiselle minä itkin kurjuuttani. Avasin suuni, ennen kuin ehdit edes kysyä, mitä minulle kuuluu. Leikin marttyyriä ja olin loukattu. Kaiken minä näin huonossa valossa ja vaadin aina vain lisää ja lisää.... vaikka eteeni tuotiin se kaikki tarjottimella. Tänään heräsin unesta hiestä märkänä. Muistin sen tuskan, jota unessa tunsin. Kirjoitin lapun jääkaapin oveen; "Iloitse, sillä on ilon aika." ihan vain siksi, "Jotta en unohtaisi."

VUORENPEIKKOJEN LUOLASSA Mihin katosi vuosi tai kaksi. Miksi olen muuttunut näin paljon vanhemmaksi. Mikä on ajatus päässäni kumma. Onko se kadonneiden vuosien summa. Olinko joskus neitonen vieno. Kaunis ja hoikka kuin keväinen kielo. Hiukseni kultaa ja silmissä tuikki. Uuma kuin mallin joka catwalkilla luikki. Katsokaa minua miltä nyt näytän. Peikolta paksulta sisällä vuoren. Miksi nyt peiliin kun katson tähän. Näen vain peikon ja peikonluolan. Tähänkö minun on maailmani tullut. Olenko tässä vai jotenkin hullu. Kertokaa minulle ihmiset hyvät. Kuinka saa sielusta pois haavat syvät. Itsekö itseä niskasta tartun. Taakkuista tukkaani ravistan ja vartun. Takaisin omaksi itseksi muutun. Vuorenpeikolle minussa suutun. Vuorenpeikko en tahdo olla. Muuten kokonaan sekoaa polla.

Maalaan viehkoja kuvia. Sieluni silmin, eteeni aukeavaan maisemaan. Kun vain uskaltaa päästää irti. Elämä näyttää lopulta vain parhaat puolensa.