RunoSaga

Kun yön varjot
katoavat horisonttiin.
Kuu on painanut
luomensa alas ja
käynyt nukkumaan,
noustakseen taas loistoonsa,
auringon väistyttyä
suosiolla näyttämöltä.

Kun yön elävät rientävät
kukin tahoillensa,
yksin tai pariutuneina,
levätäkseen valkeuden ajan.

Sillon elämä alkaa
taas virrata minuun.

Värisee viluna
sormenpäistä sisään.
Kyhnyttää selkää,
kuin äiti,
jonka helmoissa vartuin.

Minä rakastan tätä elämää,
sen kaikissa sävyissä.
Rakastan harmaasta
heleän keltaiseen.

Tuulee ja vihmoo.
Saapasjalkakissan askelin
astun polkua,
jonka kohtalo minulle osoittaa.

Sydän rinnassa laulaa,
vaikka taivas itkee ja
maailma likaa kasvonsa.

Minussa elää
se toivo,
joka elämän keväässä
minuun istutettiin.

Minun syntieni summa
painona olkapäillä,
enkä sittenkään lankea.