Muistosi minussa tuoksusi lakanoissa. Hymysi, joka silmissäni välkkyy vielä ikuisuuden, kun olet jo mennyt. Tiedäthän, miten kaipaan vaikka juuri äsken olit tässä.

Kivisiin käsiisi katosi minuuteni. Pakeni tahtoni mieleni murtui. Yöttömiksi öiksi kasvoivat päiväni. Lakastuin kuin kukka hetken kukittuaan. Varisin nurmelle, maahan tallottavaksi. Tartuin tuulen matkaan, joka nurkissa vihmoi. Kasvoin siemenestä, kuin leipävilja. Kullan keltaisena säihkyin. Pakenen kivisiä käsiäsi elämäni loppuun. Enää, ne eivät kuitenkaan tartu minuun.

Rakkauttasi kun janoan kuivin huulin uupunut aivan siipenikin jo poltin maailmanteillä kulkien.

Intohimoni kosket kuohuu minussa aallonharjalta syvimpään rotkoon enkä ole oppinut mitään.

Naaraskissana elämäni elänyt vuosien myötä villinä syntynyttä mieltäni rauhoitellut.

Kesytön sydän ei suostu syksyn valtaan intohimoaan sykkii rapistuneenkin ulkokuorensa alla.

Naisen sydän on lämpöinen sydän. Pehmeä kuin posken nukka. Naisen sydän on lemmen sydän. Lempeiden lauseiden tyyssija. Naisen sydän on myötätunnon sydän. Ymmärtäväinen kaikkia kohtaan. Naisen sydän on rakkauden sydän. Rakkautta jakaa ja kaipaa. Naisen sydän on intohimon sydän. Syvien tunteiden mekka, Naisen sydän on oikkujen sydän. Tänään eri kuin eilen. Naisen sydän on tutkimaton. Sille älä milloinkaan selkääsi käännä.

Eikä minulla yhtäkään yötä ole jona olisin voinut sinua olla mielestä päästämättä.

Mitättömästä elämästäni tuli sinun myötäsi elämisen arvoinen suuri jatkokertomus.

Unessa rakas painaudun vasten rintaa. Hyväilen hiljaa etten herätä vielä, vasta kun aamu koittaa.

Vuosia elin niin kuin syyllinen kaikkeen. Pakenin kauas omasta itsestäni pelkäsin varjojakin..

Enkä sinulta saanut kuulla rakastan. Vaikka kerjäsin kuin koira armopalaa tuota tärkeää sanaa,

Taikauskoinen sylkee olkansa yli eikä siltikään pääse pelostaan mennä mustan kissan ohitse.

Kielisuudelma hävyttömyyden huippu vai rakkauden kliimaksi ilman sitoumuksia mennä sen pidemmälle.

Rajanvetoko saa moraalittomuuden hävitetyksi.. Hyväksytyksi niin kuin olisi sallittua.

Minä olen rakastanut sinua niin kauan, etten enää ole edes laskenut vuosia. Olen riutunut ikävää. Kiertänyt maailmaa ja yrittänyt unohtaa. Mutta sinun silmäsi minua eivät jätä rauhaan. Ei lämpösi, jonka yhä voin tuntea ihollani. Olen seitsemän mereä ylittänyt. Kaksitoista laaksoa vaeltanut. Aavikolla kokenut kangastuksen. Mutta yhä sinä minun sydämessäni asut. Olen ajatuksissani sinut kohdannut niin monen monta kertaa. Mutta yksikään niistä ei ole ollut todellista. Jos elämässä jotakin pitää katua. Kadun hetkeä, jolloin annoin sinun luotani lähteä.

Tanssi. Tanssi minulle kuin tämä olisi viimeinen tanssisi. Ojenna Ojenna jalkasi, sirosti kuin kohti aurinkoa kurkoittava lilja. Hymyile Hymyile minulle kuin maailmaasi ei muita mahtuisi. Rakasta Rakasta siten etten muita rakkauksia enää elämääni halua.

Jos laulaisin sinulle laulun rakkaudesta. Helmeilevästä purosta se kertoisi. Siitä, jonka varrella hellästi minut puristit syliisi, kun näimme viimeisen kerran. Sydämen kaipuusta se kertoisi. Siitä ikävästä, jonka lähtösi minuun jätti jälkeensä. Laulaisin hellästi rakkaudesta, siitä lämmöstä, jonka sain tuntea lähelläsi. Mutta en osaa laulaa. Odotan sinua puron varrella. Sillä tiedän, että vielä palaat .

Kissaa ja hiirtä leikkivät sormemme. Vuoronperää toinen toistemme vartaloilla. Huulemme hapuavat kosketellen jokaista kohtaa, joka kiihkosta värähtää. Ja kun tulet minuun. Huudan himosta, jota lihaasi kohtaan tunnen. Soutaen maailman seitsemät meret, Räjäyttäen tähdenlennot taivaalla. Vapisen lähelläsi, kuin huomista ei koskaan olisikaan

Eilisen varjot takanreunuksella. Hymyilevät minulle kuin hymypoika loiston päivinään. Menneisyys seuraa kannoillani. Askel askeleelta painautuu kiinni selkänahkaan. Ei halua irrottautua vaikka tietäni koetan valoa kohti vaeltaa. Rakkaudeksi verhoaa valheiden verkon johon tahtoni tukehduttaa. Etkä sinä ymmärrä, vaikka kyynelsilmin anon. Tarttua minua kädestä, kiskaista turvaan, menneisyyden poluilta raskaiden askelten kujilta.

Sinua minä tästä elämästäni tahtoisin kiittää. Sinä minut rakastit naiseksi joka olen.

Kehrääjän toukka valmiina tähän maailmaan. Vuosia sitten astuin ulos omasta kotelosta minäkin.

Kohtuni huokaa tultuaan tiensä päähän viraton enää muistona menneisyyden olen siltikin nainen.

Haaveilen enää täydellisistä öistä muille ei tilaa

Elämätöntä elämää minä itken. En elettyä.

Jos rakastelet minua aamunkoittoon. Olen vain sinun.

Sinua minun sydämeni vain kaipaa Muita en huoli.

Sinun selkäsi jonka minulle käänsit. Astuu nyt kohti uutta tulevaisuutta johon minä en kuulu.

En minä tätä hetkeä haluaisi elää uudestaan. En tuntea tuskaani jonka minulle annoit..

Käperryn siihen kerälle niin kuin kissa. Kehrään sinulle enkä luotasi tahdo enää koskaan mennä pois.

Sinulle minä olen säästänyt tätä rakkauttani. Menneet vuodet vaalinut muistoa jonka annoit.

Rakkaudessa on virhemarginaaliin niin kovasti suuri mahdollisuus etteikö kannattaisi tarkistaa.

Kiiruhda rakas tämän yhden yöhetken olen vain sinun. Huominen vie luotasi pois enkä enää palaa.

Rakkaudesta kirjoitan lempeitä sanoja. Enkä edes tiedä, mitä rakkaus on. Rakkauden sanat, jotka vapaina leijuvat lauseissa. Pehmeät, hellät sanat. Niihin on helppo tarttua. Pyöritellä kielellä. Maistella. Tunnustella sormenpäillä herkkiä muotoja. Rakkaus maistuu makealle. Kielenpäässä kirpeälle. Nielaistuna sanat eivät katoa. Ne vain muuttavat muotoaan. Lämmittävät sydänalaa. Mutta nurkan takana todellisuus vihmoo kylmää vettä kasvoille. Ravistelee märkää tukkaa, kuin riivattuna. Suutelee kylmillä huulillaan minut tainnoksiin. Ja hetkessä minä unohdan, mitä kirjoitin. Kadotan sanat, jotka lauseisiini haalin. Ei ole minusta rakkautta vaalimaan. Olen välinpitämättömyyden morsian. Kylmillä huulilla uskollisuuteni sinetöity.

Sinua minä en ansaitse rakastaa. Mutta kuitenkin vedät puoleesi niin kuin keidas vetää janoista.

Sinun kättesi kosketus ihollani. Viipyy minussa, vielä senkin jälkeen vaikka olet jo mennyt. Makusi huulillani, helmeilee kuin kuplat viinissä, josta humallun. Tuoksusi, johon hautaudun kun ilta peittää taivaanrannan alleen. Elän muistoja, joista jokainen on minuun tarttunut tiukemmin, kuin omaa kehoani olisivat. Osaksi minua muuttuneet.

Sanoilla minut raiskasit raaemmin kuin kukaan aiemmin. Ikuiset arvet jäivät laastaritta tulehtui.

Haureuteen minä ruumiini sinulle soin. Kaiken olin nyt itsestäni antanut sinulle luovuttanut.

Jokainen aamu jona ilman läheisyyttäsi herään, lakanat kietoutuneena ympärilleni, kuin kotelo, jonka sisällä toukka kehrää. Yksinäinen aamu joka käperryttää repaleisen sieluni rullaksi, kun en tiedä, oletko ainiaan luotani poissa. Muistot, jotka tulvivat mieleni lokeroista, kuin rankkasade, joka pimeää aamua ikkunan takana rankalla kädellä hakkaa. Tuoksusi, joka edelleen viipyy ihollani, kohdissa, joista sitä en ole malttanut pestä pois. Ikävä astuu aamun kantapäillä. Lepertelee lorujaan, kuin pahainen klovni. Kuiskii korvaani sanoja, joita en halua kuulla. Ikävä. Astu pois huoneistani. Katoa. Ettei minun kärkästä kieltäsi tarvitse kuulla. Ei epäluuloa sydämeeni päästää jota sinne innokkaasti syötät. Minussa yhäkin elää toivo. Muisto siitä, miten syliisi käperryn. Tiedän, että saavut, Kun aika on.

Rakastelethan minua hellästi nyt kun vierelläs oon. Yhdeksi kaksi yhtyy kun tulet kiinni minuun.

Rakkaani olet minulle kuin huumetta. Kovin vaikea olla sinun lähellä vaikeampi erossa.

Saanhan suudella sua korvasi takaa. Kiihottaa siten ettet tahdo luotani koskaan enää mennä pois.

Kosketa mua hyväile ihan hiljaa Kättesi alla Minä räjähdän niinkuin tähdenlento taivaalla.

Rakkaudenvalan valheellisesti vannoin  sormet ristissä.

Avaan sinulle reiteni että voisit upota minuun

Tahtoisin kirjoittaa rakkaudesta, josta kanssasi haaveilen. Pitkiä lemmenlurituksia. Kiihkeitä tarinoita, joiden lauseissa hehkuisi tuli jota sydämessäni kannan. Rakkaudensanoja, joiden olemassaoloa ei tarvitse selittää. Halusta, joka minussa riehuu kiivaaammin kuin vuosiin. Kiimasta, joka jokaisesta katseestasi vain yltyy. Olet minulle liekki jota kohti lennän. Olet liekki, joka polttaa. Murtaa suojamuurin, jota vuosia verhokseni rakensin. Ilman muuria olen haavoittuva. Mutta tuhoni uhalla rakkauttasi hamuan.

Kiiman huipulle veit minut viime yönä Vapisen vielä

Miksi et huomaa miten sydämeni lyö kiihkosta sinuun.

Minun korvaani sinä näykkäilet hiljaa. Kiihotun heti. Rakastaisitko Jos kauniisti pyytäisin. Ihan hellästi. Auringonlasku Kätkee alleen kaiken sen mistä haaveilen. Rakkauden nimeen, Verhottu niin suuria Itsekästäkin. Odotan yksin. Ikävä rinnassani.. huokailee hiljaa,

Olen sanaton. Näiden tuhansien sanojen keskellä. Onneton onnellisten joukossa. Eikä minun unelmani kestä tulemista päivänvaloon. Sinulle minä piirrän aarrekartan. Ohjaan polulle joka luokseni johtaa. Pyydän, ettet ohitseni kulje, Etkä minulta silmiäsi sulje.

Kuluneet vuodet, olen kantanut mukana menneitä. Roikkunut unelmissa. Elänyt muistoissa. Haudannut pelkoni ryvettyneen ryytimaan multiin. Katsellut salaa miten kulkusi minusta kauemmas johtaa. Enkä suutani avata osannut. En sanoja ilmoille saanut. Vaikka sanoa olisi vain tarvinnut. Sinut haluan nyt ja aina.

Katso itseäsi, miltä näytät. Sylkäisit vasten kasvoani, kun kysyin, Miksi minulle teit näin. Enkä voinut ymmärtää. Oikeuttiko vaaleat kutrini, kesämekkoni sinut riuhtomaan minut alleen, kuin pahaisen huoran. Tarttumaan käsiini ja sihisemään hampaittesi välistä, Aloillaan. Ja minä puhuin, Puhuin ja puhuin. Enkä tiedä. Auttoiko se. Vai paikalle tullut auto. Pelastukseni. Silloin pääsin käsistäsi. Mutta muisto siitä seuraa minua vielä vuosienkin jälkeen.

Kahden euron edestä jaoin sinulle rakkautta. Sinisen kirjavan peiton alla meidän alastomat vartalot. Jähmettyneenä odotan onko rakastelu maksettuna parempaa, kuin ihan vain spontaanin rakastuneena. Enkä minä aktin jälkeen edelleenkään tiedä. Olisiko pitänyt eurosi jättää ottamatta, Sillä enemmän minä sinua rakastan, kuin sitä kylmää eurokolikkoa.

Minun kohtuni tyhjäksi pakotettu. Ikiruotaan hukutettu kaipuu, jota tyhjä sylini kantaa, Kaikki nämä vuodet. Ikuisen ikävän päivät, olen kasvanut kohti lopullista luopumisen hetkeä. Raskaimman kautta opetettu luopumisen tuska. Kohtuni, joka koskaan ei enää täyttäisi tehtävää. Ja vaikka minä yksin itkin menetettyä lasta. Hautasin elämätöntä elämää, oman sydämeni sopukoihin. En minä surultani nähnyt ympäröivää maailmaa, joka minun kanssani olisi tahtonut suruni jakaa,

Minä kirjoitan rakkauden sanoja, vaikken edes tiedä mitä rakkaus on. Haaveilen kättesi kosketuksesta, vaikka ruoskittu selkäni valuu vismaa. Sade piiskaa taivasta, kuin viimeistä päivää. Kääntää rantakaislikon ylösalaisin, hioo viimeisetkin särmät laiturille unohtuneista rantakivistä. Minun sormenpääni vaeltavat syvälle hiekkaan hautautuneina. Piirtävät uria, muurahaisille polkuja kuljettavaksi, Sateen jälkeen kurttulehdellä kimaltaa pisaroiden armeija. Salakavalat sananjalat, levittäytyvät metsänreunasta kohti rantaa. Niiden myrkky on todellisempi kuin minun pistävä kieleni, joka tuskastuneena rivouksia laukoo. Sinulta minä anon hetkeä itselleni. Vaikken edes sitä osaa kauniisti pyytää. Rakastamisen taito, on minusta menneeseen aikaan unohtunut. Rakennathan minulle aikakoneen, jolla voisin takaisin palata. Opetella kanssasi uudelleen sen. mitä rakkaus on.

Miksi kysyt, mitä minulle kuulu. Kun vastaan, että elämä  potkii päähän. Selkää säärkee ja polttopuut on loppu. Sinä hymähdät, ettei maailmasi kai kaadu siihen. Mutta minä, jatkat. Minä olen valvonut koko viikon. Olen jännityksestä soikeana odottanut, vuosisadan deittiä. Olen pääni puhki miettinyt, punaanko huuleni, vai jätänkö punaamatta. Olen punninnut, kampaanko hiukseni, vai jätänkö kampamatta, Ei särkevä selkä. Tai arjen pikku askareet, maailmaasi kaada. Sinä sanot. Mutta minulta, voi väärillä valinnoilla, mies mennä sivu suun.

Minun takataskuni on täynnä muistoja. Ryppyiseksi rutistettuja paperitolloja, jotka unohtuneina taskussa uinuu ruususen untaan. Sydämeni täynnä haavoja, sapelin iskuista rintaani revenneitä. Arpeutuneita vanhoja muistoja, joiden perään kukaan ei kysele. Olen elänyt kiihkeän elämän, Astellut sivukujatkin pystyssäpäin kuin kuningatar, alusta loppuun. Olen itkenyt ja nauranut vuorotellen. Ollut yksin yksinäinen kaksin yksinäisempi. Ei ole kukaan vuosiin osannut sydämeni tyhjää tilaa täyttää. Vaikka olen rukoillut rakkautta. On jokainen oven avaus sisimpääni, ollut pelkkää tyhjää. Ja silti sydämeni. Tuo arpinen tunteiden hautausmaa huutaa. Rakasta minua, että tuntisin jälleen mitä on elää.

Valheen valkoiset verkot. Jotka ranteisiini pujotit. Lukemattomat tarinat, joihin minut kiedoit. Katoan aaltoihin valheet painoina, kuin murskattu ihmisen raato. Sanaton kaipaus joka silmistäni loistaa. Etkä sinä kykene minun ikävääni tuntemaan. Hymyilet, Eikä eilinen ole sinulle kuin muisto menneisyydestä. Minulle koko elämä.

Jokaisena päivänä joka hämärään iltaan päättyy. Minä vapisevin sormin avaan rakkaudelle kaihtimet paistaa ikkunoistani sisään. Minun taivaani on pilvistä harmaa. Eikä rakkaudettoman asumus valonsäteistä täyty. Koppuraiset käteni, jotka yksinäiseen helmaani painan. Ovat itsesyytöksistä uupuneet, Silmäni odotuksesta sammuneet, Eikä minun häpyni huuda enää, kuin nuutunutta kuivuuttaan. Eikä odottavan aika kanna hedelmää. Rakkaus on odotuksestani huolimatta asettunut muualle asumaan.

Olin sinulle johanneksenleipäpuu. Sinulle, joka pitkinä yön tunteina, itkit vasten olkaani, kadotettua aikaa. Niitä vuosia, joiden ohi huomaamatta kuljit. Eikä hedelmä, joka puusta kasvaa, kykene tyydyttämään sitä kaipuun määrää, jonka harteilleni asetat. Olen sinulle vain korvike. Korvaus menetetyistä vuosista jotka unohdit elää. Eikä minulta riitä ymmärrystä. Kosketuksesikin kuin jäätä.

Eikä minun muistoissani, ollut tilaa. Hänelle, jonka silmäkulmassa elohiiri nykytti. Sormenpäissä sirkat soittivat säveliään. Ei minun muistoihini ollut lupaa asettua pienille jaloille. Niille, joiden varpaanpäät mullan potkimisesta olivat mustat. Enkä kyennyt päästämään valloilleen sitä lasta sisälläni, joka sukat makkaralla pyöritteli hameenhelmaa rullalle vatsanpäällä. Muistatko? Miten sormenpäät ristikkäin vannoimme, ettemme unohda. Ja kuitenkin, Minä unohdin.

Jos olisin noita. Noituisin niin, etteivät herkät sormesi vartaloltani koskaan irtoaisi. Pehmeät huulesi huuliltani katoaisi. Ihosi iholtani loittonisi. Jos olisin noita. Tunkeutuisin uniisi niin, että kuvani verkkokalvollesi ikuisesti piirtyisi. Seuraisin mukana, minne ikinä kuljetkin. Mutta olen vain nainen. Joka odottaa seuraavaa hetkeä, jolloin jälleen tapaamme. Ja juuri nyt Se on kaikki. Se riittää.

Tiedän, ettei rakkaus kasva puussa. Ei rakkaus sada taivaalta, poutapilven reunalta leijaile maahan. Eikä sitä voi pakastaa kesäpäivien varalle, Ei ryöpätä pois myrkyllisyyttä, Eikä rakkutta pidä mennä sekoittamaan tahtoon. Mutta rakkaus on jotain, jonka vuoksi uhraan itseni. Osan sitä itsekästä pikku paskiaista, joka minuun näinä vuosina on pesiytynyt. Ja minulla on tulevaisuus. Kyky ymmärtää, ettei antamatta voi saada. Eikä koskaan ole myöhäistä pyytää anteeksi. Sillä rakkaus on anteeksiantavainen .