Meidän maailmamme on silmien edessä aukeneva rannaton ulappa. Öisin tähdet veden yllä. Aamuisin auringon hento kajo taivaanrannalla. Sanattomina seisomme kaksi ihmislasta. Vaikenemme ilman tarpeeksi suuria sanoja sanottavaksi. Sinun kätesi on lämmin. Kuin aamuinen pussikeitto lämmitettynä pesemättömässä kupissa. Ja minulla on liian vilu huomatakseni puutteita astiassa. Sinun silmissäsi loistavat taivaan öiset tähdet. Minä hymyilen sinulle aamuauringon kajoa. Eikä meitä voi mikään johdattaa erilleen toisistamme. Kliseisesti sydämemme lyö samaan tahtiin. Hengitämme ilmaa, joka sumuverhona meidät ympäröi. Kuin maaäiti, peitellessään lapsensa hellään huomaansa. Kahdesta muotutuu hitaasti yksi. Olen huomaamattani kasvanut tiukasti kiinni sinuun.

Syksy hirttää itseään tiukasti kaulaani. Saksii minusta viime kesän versot kompostiin maatumaan. Enkä minä sittenkään syksyn matkaan lähde. En käännä kesälle selkääni. En tohdi. Olen kesän lapsi.

Kauniit kasvot eivät nekään mahda mitään  ajan rattaalle. Valheet jotka vääristää nahkasi rypyille. Kasvot,  jotka vanhenevat velttolihaisiksi valheen tyyssijoiksi. Liian kauan olet leikkinyt kohtalolla. Ylentänyt itsesi muiden ylitse. Ihan kohta totuus vetoaa omaantuntoon. Nurkan takana kumistaa tuomionkellot. Olisiko aika tunnustaa.

Kiroanko minä päivän jona aurinko nousi kuulaana taivanrannan takaa. Kiroanko päivän kun hämärä peitti alleen unelmani, viskoi katuojaan haaveeni. Kiroanko hetken jona tunsin, etten enää ole olemassa. Pieni mitätön ihmisen kuva kulmahampailla raadeltu. Tänään puristuu silmäkulmasta kyynel. Valuu norona pitkin poskeni uurteista pintaa. Korvani eivät enää kuule, silmäni näe. Olemattomaksi olen näiden vuosien vieriessä muotoutunut. Varisee lehdet syksyisestä puusta. Takassa palaa tuli. Minussa elämänmittainen kylmyys.

Tässä tämä. Minun elämäni. Auki keritty, kuin sotkuinen kasa lankaa. Sinun katseesi edessä olen alaston. Paljaspintainen rakkaudenjumalatar, salaisuuksista vapaa. Ei ole eilistä, ei huomista, vain tämä hetki kun elämänviivasi piirtyy pakaroitteni uurteiseen pintaan. Ja ikuisuus se muotoutuu meidän näköiseksi. Kaksi on yksi.

Murenen kuin laasti rappauksesta. Sinusrytmi kadonneena viimeöiseen sumuun. Hellittäisinkö hetkeksi. Katoanko silloin päättymättömään virtaan. Olen vieras itselleni. Muukalainen loppuun kalutussa kehossa. Takaisin ei ole Paluuta. Muuttaisiko sekään kulkuni suuntaa. Eksynyt. Pudonnut omasta ajanlaskusta. Kiitos Rakkaani, jaksat häilyvää minua. Ilman rakkauttasi en olisi mitään.

Kipusit hitaasti kosketellen sisintäni, tähän lähelleni. Sanoit suoraan, silmiin katsoen, miten haluat tyhjää sänkyäni lämmittämään. Unohdetut ajatukseni, toisessa ajassa mielestä kuopatut, kaivoit esiin kuin varoen. Vähä vähältä. Kosketus kosketukselta. Minun sisimpäni tavoitit. Haluni herätit. Raivasit tien tuntemattomaan. Laavavirtaan kiehuvaan. Eikä enää tätä paloa sammuta mikään. Uskoitko tullessa, mihin myrskynsilmään kanssani ajauduit.

Aurongonsäteet silmissäsi, hymyilet minulle koko kasvoillasi. Ja minä. Rakastan, kuten jokaikisenä päivänä, hymyä Sinun kasvoillasi.

Huominen on kasa varjoja. Liian syvälle juurtuneita loukkauksia. Sanoja, jotka uppoavat minuun, kuin puukoniskut selkänahkaan. Eikä minulla ole pakotietä kadota tästä elämästä. Paikkaa, johon työntää päänsä piiloon. Olen jumittunut turhiin haaveisiin. Uponnut ruusunpunaisiin unelmiin. Syreenit tuoksuu pihamaalla. Enkä lopulta muuta haluaisi, kuin rakentaa kanssasi rauhallisen majan niiden katveeseen.

Kun unen läpi tunnen hengityksesi ihollani. Värisen kuumien huultesi alla, kuin tulivuoren kraateri  joka laavansa laaksoon purkaa. Illan sininen hetki huokaa seinän takana kuin olisi talvi-ilta, vaikka kesä tekee tuloaan, eikä päälläni rihmankiertämää. Olen kosketustesi vanki. Mesimalja josta janosi sammutat. Eikä tämä rakkaus meistä katoa vaikka ilta illan jälkeen upotat halusi kosteaan syliini. Ei katoa, vaan kasvaa jokaisesta kosketuksesta kuin feenikslintu, kuolemattomaksi tarinaksi kerrottavaksi sukupolvelta toiselle.

Olen kirjoittanut sanoja jonoksi asti. Pitkiä purkauksia. Hempeitä lurituksia. Sanoja Ilman tarkoitusta. Vasta nyt on sanoillani kohde. Enkä yhtäkään niistä halua kirjoittaa, etteivätkö ne sinua Rakas, ohimennen hipaisisi.

Miten erilainen on ollut elämä kuin osasin aavistaakaan. En enää muista, mistä nuoruuden kiihkossa haaveilin. Yksi oli kuitenkin varmaa. Halusin kirjoittaa, vaikka vuosiksi se halu minusta vietiin. En suunnitellut suruja, joita polkuni varrella olen kohdannut. En osannut aavistaa iloja, joita kuluneet päivät ovat eteeni tuoneet. Tämä hetki on tässä. Sinä Minä Eletty elämä. Kummankin käsissä erilainen kohtalonviiva. Taakse ei kannata katsoa. Tulevaisuus on tässä. On edessä hetki tai ikuisuus, se on kuitenkin meille kokonainen loppuelämä.

Suutelet Juudaksen huulin. Tulevaisuus Kysymysmerkkeinä Tyhjällä paperilla. Minut ristiinnaulitaan menneisyyteni haudalla. Syljet päälleni kuin pahaisen porton.

Tänä yönä, kun kätesi eivät ihollani kulje. Kun sormesi eivät häpyäni sivele. Minä unohdun menneisiin päiviin. Sulaudun eilisiin suudelmiin, kuin ne juuri äsken olisivat huulilleni pudonneet. Ja se kaipuu joka ikäväänsä minun kohtuuni työntää. Ikävää, joka kutoo sisimpääni umpeen. Se puristaa sydäntä, kuin jäinen koura. Eikä irrota, vaikka otteesta pyristelen kuin päiväperhonen haavista. Ja huominen. Tuntien päässä. Mutta siltikin huomista odotan. Sillä kello, joka tänään hitaasti aikaa harppoo siirtää minuutti minuutilta lähemmäs hetkeä, jolloin minut syliisi puristat. Minä Rakastan Sinua Sillä olet minulle Elämä. Olet eilinen, tämä päivä ja huominen.

Seis Katulampun varjosta käteeni tarttuu vieras käsi. Askel  kuroo välimatkaa umpeen. Kuin neula, jolla parsin sukasta silmäpaon. Rakkauttako olit vailla muukalainen. Ikävääkö itkit tullessasi syliin. Suunnaton tuskasi tarttuu kupeiltasi minuun. Eikä edes pesemällä katoa, vaan aivan kuin tiukemmin tarttuisi minuun. Kysyn Miksi. Vaan et selittää osaa. Onko syy minun, vai jonkun toisen. Ehkä huomenna varkain tartut käteen toiseen.

Aika Pysähdy nyt. Lakkaa laukkaamasta. Ajanratas raksuttamasta. Hengitys ihollani Kuumana ja kosteana kuin sylini hänelle. Huulet Kiihkeinä ja kovina kuin hän minussa. Aika Tahdon seisahtaa tähän hetkeen. Rakastaa miestäni siten, ettei kukaan häntä ole niin rakastanut.

Kun aamuyöstä kello kolme, makaan hereillä ja kuuntelen, miten yläkerrassa  nainen voihkii Kiellän oman ikäväni, tyhjän vuoteeni kadonneen libidoni Väännän radiosta volyyminapin täysille ja myhäilen itsekseni ajatukselle miten koko kerrostalo ihmisineen herää. Käännän kylkeä ja alan nukkua.

Pakahdutetut tunteet pursuavat sormenpäistä. Valuvat musteena paperille. Avaavat maailman, joka on kadotettua aikaa täynnä. Syleilyä yltäkylläisyyden huoneissa. Kiimaisia sanoja, jotka kiihkon tiukuja helisyttää. Sinun silmäsi syvällä omissani. Katseestasi luen päättyneen odotuksen. Tämä hetki on meidän. Eikä huominen muuta suuntaansa vaan jatkaa kulkuaan samoissa jäljissä, joihin jalkamme astuu. Sinä Et enää katoa minulta. Olet huomisteni uni, joka ei enää elä vain suljettujen silmäluomien alla.

Kesyttömänä virtaavat vedet. Villisti viuhtovat matkaansa. Vaan, en minä jouda. Haaksirikoksi kuitenki matkani muuttuisi. Suistaisi kadotukseen. Enkä edes itseäni enää löytäisi. Luodolla ulvoisin ikävää. Kuin susi kuutamoyönä.

Yhdeksi kaksi Hitaasti liukuu yhteen Siinä on onni.

Kääriydyn kerälle, imeydyn ihollesi. Kuin loinen. Kyltymätön rakkaudestasi. Sinun tuoksusi minussa, väreilee jokaisesta ihohuokosesta. Sytyttää silmäni, kuin tähdet, jotka kirkkaalta taivaalta loistaa. Enkä minä aio sinusta irrottautua. En käsiäni toisen käsiin liittää. Olen löytänyt perille. Tähän on hyvä jäädä.

Jokaisena hetkenä jonka sydämeni lyö, olet minussa. Kuin osana luomistyötä jossa minut aikojen alussa luotiin. Eikä sinua enää koskaan saa kukaan minusta erkaannuttaa. Ei riuhtoa siteitä, jotka miedät yhteen liittää. Olet minussa. Eikä minulla ole mitään syytä kyseenalaistaa, etteikö juuri näin olisi takotettu,

Hiljaisuus laskeutuu kuin harso haudalle. Peittelee  yön hellään huomaan. Silittää kuin äiti lastaan, varoen, ettei herää. Eikä minun enää tarvitse kysyä. Tiedän kysymättä. Elämä jatkuu.

Ollakseen onnellinen tarvitsee lopulta niin kovin vähän. Usein se, että uskoo itseensä riittää.

Eikä minulla lopulta ole sinulle mitään sanottavaa. Käännän selkäni ja katoan. Vain tuulikello kuiskii huokauksiaan askeleitteni jälkiin.

Kun seitinohut hiljaisuus välillämme kasvaa muuriksi, jonka yli ei näe varvistamatta. Eikä ohuet säikeet kimaltele enää edes aamuauringon osuessa niihin. Tiedän, ettei aikaa ajanlaskun alusta kaiken loppuun lasketa enää kuin sekunneissa. Silti minä hymyilen. Enkä yhtään hetkeä elämästä halua kadottaa uimalla vastavirtaan. Minä elän. Kuin tietäisin päivieni summan.

Eilisen varjot vaeltavat hiljaa myhäillen ikkunalaudoilla. Viittovat mukaansa. Viettelevät, kuin seireenit kutsuvilla soinnuillaan. Suupielet alassuin katoavat pettyneinä kauas kaukaisuuteen. Minun huomiseni on menneestä vapaa. Täynnä tarttumapintaa tulevalle.

Minun syliini rantaudut kuin haaksirikkoinen alus. Takerrut tiukasti kiinni ihooni. Keinutat vartemme kiivaaseen tanssiin. Sinun lähelläsi sytyn roihuksi pimeyteen. Kuun sillaksi kaareudun ulapalle. Rakastan niin, että koko maailma sen kuulee.

Kuin laava joka valtoimenaan laaksoon valuu, minun haluni polttaa kaiken allaan. Tuhkaksi muuttaa olevaisen. Olemattomaksi olleen. Sinä et kutsuuni vastaa. Pakenet kuin vuorovesi satamasta. Olen sykkivä kraateri kipunoita syöksevä sisin täynnä ikävää, jota turhaan tukahdetulla äänellä huudan. Sinä et kuule sitä halua jota huuleni kuiskii.

Olen huokausten täyttämä pihapolku. Rikkinäiset ikkunat, laudoilla peitetty. Repaleisena liehuu lippu puolitangossa. Suvivirttä veisaa edellinen sukupolvi. Kerään menneisyyden matka-arkkuun. Kuljetan sormia hitaasti sen pölyisellä pinnalla. Suutelet kiihkein huulin lantioni kaarta. Tarraudun sinuun kuin tuli nuolisi nurkkalautoja. Sinua minä rakastan. Eikä millään muulla ole merkitystä.

Kuin jäätynyt joutsen olen ilman sinua. Jalastaan kahlittu riikinkukko. Korea päältä, sisältä ikävää täynnä. Kosketuksesi muisto ihollani. Kaivaa ikävää puroiksi joihin kaipuu hukkuu. Ja kun tulet. Sulan kiihkeiden huultesi vaativaan kutsuun. Asetun kättesi reitiksi. Maastoksi jossa kulkea kiirehtimättä. Paljaaksi kankaaksi, johon maalata kehomme liikkeet. Rakas. On niin ikävä. Vaikka vasta äsken minussa olit.

Se kun rakastan sinua Niin paljon, ettei enää edes löydy sanoja. Kun mikään niistä lauseista, jotka kirjaimilla kirjoitan, ei riitä kertomaan Tämän tunteen määrää. Ja kun pelkään, että rakastan sinut hengiltä. Tukahdutan kertomalla ties monennenko kerran, että olet elämä. Uni ja valve. Satu ja todellisuus. Enemmän kuin ansaitsen. Niin silloin. Silloin. Painaudun vain lähelle sinua. Suutelen kiihkosta turvonnein huulin. Enkä enää lausu yhtään sanaa. Annan rakkauden kuljettaa. Halun sinut itseeni upottaa. Eikä tähän tarvita sanoja. Vain elämänvirta, jossa toinen toisiimme sulautua. Kasvaa ikuisiksi ajoiksi yhteen.

Olemattomaksi minä muutun. Ikäväksi, jota ei halua muistella. Ihan hiljaa leijailen tuulen mukana, lentelen tuulispäinä, etten kokonaan sinulta katoa. Eilisessä minun muistoni helisee kuin tuulikello. Vaikeroi hiljaa. Huomisessa kasvan ulos tästä ikävästä. Tartun sinua hartioista, enkä enää päästä luotani lähtemään.

Kivuksi kasvaa ikävä. Poltteeksi sydänalaan. Vaikeroi ääneen, eikä anna unohtaa. Huuliltasi kerään huomenna sadepisarat. Kyyneleiksi kasvaneen kaipuun. Enkä Ikinä. Ikinä Sinusta enää itseäni irrota. Kasvan yhdeksi. Ettei meistä kukaan kykene näkemään, mistä toinen alkaa tai toinen loppuu.

Hiljaisuus välillämme kasvaa orapihlajaa. Kutoo tiukasti naputellen panssaria, jonka läpi edes iho ei hengitä. Minun korvani eivät enää kuule sydämesi ääntä. Se loittoni kuin juna, joka seuraavalle asemalle puuskuttaa. Hiljaa nakuttaa aseman kello. Kuroo kiinni aikaa, yön yksinäisinä tunteina. Tänä yönä et minua syleile. Et, vaikka sinua odotan, kuin kuuta nousemaan.

Jos huutaisin, kaikki maailman huutomerkit, yhteen  kasaan. Röykkiöksi. Sekasotkuksi. Epämääräiseksi kasaksi. Sukeltaisin pellehypyn omasta elämästä. Kerien vastapäivään. Hukkuisin somasti ilman, että kukaan edes ehtisi kaivata, missä olen

Olet tulivuori sisälläni. Laava joka purkautuu. Ohjus, joka häpyni räjäyttää. Kliimaksi, jonka voin vain kanssasi saavuttaa.

Tämä on se hetki jolloin kuolen vähän, katoan vähän. Muutun olemattomaksi, kuin aika avaruudessa. Hetki, jona ikävä tarttuu olkapäihin, kaipuu ravistaa vartaloa. Yön pimeys kuiskii korvaan lauseita, epäilyksiä joita en halua kuulla. Huominen tulee varmasti, kuin aamu yön jälkeen. Mutta ikävä ei katoa, vaikka miten sitä ravistan olkapäiltä. Ei häviä, vaikka koitan unohtaa.

Sinä katoat minulta kuin hiekka joka sormien lomasta valuu erämaahan. Minulla on enää avoin kämmen, joka tyhjyyttään turhaan huutaa. Repaleiset kynsinauhat.

Jokainen sanasi kuin hyväily paljaalla ihollani. Katseesi kosketus sisimpääni. Eikä minusta tätä paloa sinuun voi kukaan pois ottaa. Ei halua, joka kiihkoksi asti kasvaa. Olet elämänmittainen kiitorata. Nousu, josta en halua laskeutua.

Josko päivä vaihtuisi iltaan hitaasti. Liukuisi lomittain ja limittäin. Kasvaisi kaipuusta sykkivään onneen. Avaisi tulevaa, uusin silmin nähtäväksi. Koskisi sinua Koskisi minua. Antaisi varjojen taivaalta purjehtia matkaansa. Syleilisi kumpaakin suurella sylillään. Eikä antaisi meidän kadottaa toinen toistamme.

Ahdistus murenee, rapisee kuin laasti harteilta. Nyrkinmentävä aukko suojamuurissa sinun astua sisään. En kaipaa ovella kolkutusta. En varoitussoittoa tulevasta. Olen valmistautunut tähän, koko entisen elämän. Tähdet ovat oikeassa asennossa. Tuuliviiri näyttää itään.

Kohdutta kuljen kuin ikiaikainen mammutti. Muodottomaksi kasvanut tuulimuna. Hajareisin viimeiseen taistoon. Rakkaani sapeli tanassa. Suopursu tuoksuu Tupasvilla kukkii. Mätäs ei vielä ole kuivunut.

Ripustaudun kuvitelmaan. Asettaudun unelmaan. Haaveista harsoksi huntuni kudon. Seppeleen rakkauden haudalle punon. Tädeksi taivaalle säkenöimään tunteeni lasken.

Keinovalossa rakkautemme muuttui keinotekoiseksi. Väkisin hengitetyksi vesihöyryksi. Minä stayupeissani edessäsi. Syli avoinna sinun tulla. Halusit rakastaa kuin peto. Tarjosin häpyni kiihkeän meden silmiesi eteen. Kaksin käsin puristit olkapäistä. Tulit korskuen minuun. Värisin kiihkossa työntösi tahtiin. Eikä lopulta mikään enää ollut todellista.

Riettaana rehotta pihapolku. Askel askeleelta, kastuvat jalat. Luokseni ei ole helppo tulla. Edes kylttiä en laita oveen. Tosimies tulee kutsumatta. Kättesi kosketus polttaa ihollani. Repii säie säikeeltä ikävää sisältäni. Enkä minä häpeä Antautua kosketuksesi alla. En, vaikka synnin palkka olisi ikuinen ikävä. Enkä minä hetkeäkään elämästäni kadu.

Minulla on miehenkokoinen aukko elämässä. Kaipuu, joka polttaa sielun rakkuloille. Ikävä, joka ei anna armoa yksinäisiin öihin, vaikka lupaan sille kuun taivaalta. Tuska joka, ravistelee sydäntä. Halu, joka kutistaa naiseuteni tomuksi avaruuteen. Syli avoinna kutsun sinua. Etkä sinä minun kutsuuni vastaa.

Jos kirjoittaisin sinut sanoiksi. Olisit taivas ja maa, kuu ja tähdet yössä, säteet auringon hiipimässä pitkin ihoni pintaa. Olisit kosketus leudon tuulen. Suudelma pehmeän sadepisaran. Henkäys yössä kun silmäni suljen. Sydän on pakahtua tunteiden summaan, ei mikään sinusta sanottu ole tarpeeksi eikä liikaa.

Kosketat minua, hyväilet hiljaa. Liut hitaasti lähelle. Yhdyt yhdeksi, sulaudut minuun, kuin kuunsilta veden kalvolle. Huokausten kaiku kimpoaa huoneemme seinistä. Ympäröi kaksi ihmislasta. Tuudittaa syleilyssään, hurmion vuoristoradalle. Enkä minä enää muita halua Rakastaa.

Kerin onnen kerälle. Tähtipöly varisee lattianrakoon. Asetun hetkeksi väärään todellisuuteen ja kohtaan katseesi kuin muukalaisen. Eikä aika pysähdy. Vaikka toivon. Ei askel huomiseen käänny toiseen suuntaan. Huoneissa, joissa kaiku karkaa ikkunasta. Kumpuilee ikävä, kuin viljapelto syysauringossa. Tähdenlento halkaisee sysimustan taivaan. Toivon. Vaikka tiedän. Ettei toivoa enää ole.

Keplottelen itseni näytelmään, jossa kerubit tanssivat paholaisen  kanssa. Näytelmään, jossa esirippu laskee ennen aikojaan. Minun turhanpäiväinen roolini kutistuu entisestään ilman taputuksia. Kädet, jotka takertuu takaapäin. Kiskovat näyttämöltä, ennen kuin ehdin kyyneltäkään päästää. Kaikkeus, joka katoaa. Tyhjälle salille näytelty rooli. Itken sitä, kuin itseäni itkisin.

Näissä seinissä elää kesäiset päivät. Liukuu vuodenajat sulavasti toinen toistensa lomaan. Askeleet, jotka saunapolulla kulkee. Muuttuvat juoksusta hitaasti laahaaviin. Sade vihmoo pisarat pohjoisen ikkunoihin. Etelästä paistaa aurinko. Lämmittää hetken, laskee sitten mailleen. Yö on menninkäisten aikaa. Ikkunasta kurkistaa pienet kasvot. Ja takassa palaa tuli. Kuin rakkaus, joka täällä on ikuisesti. Koukkuiset sormet tarttuu muistoihin. Sydän, joka vielä sykkii. Lausun hyvästit elämälle. Sille, joka on ollut paras, mitä voi olla.

Ei elämä minussa jaksa hengittää. Rakkaus tarttua pintaani vaikka haluan. Viiltävät suudelmat putoavat jääkylmiltä huulilta. Eikä kosketuksessa lämpöä enempää kuin umpeen jäätyneessä kaivossa, hylätyn talon takapihalla. Olen surussa syvällä. Tiukasti kuin haavan juuret maaperässä. Kaadettunakin puskee uutta versoa. Kuin suru, joka minusta ei sada pois. Rakastat minua hetken. Runkoa, josta suru versoaa. Enkä minä käyntiäsi enää huomenna muista.

Rienaaja minussa. Repii kaksin käsin ulos itseään. Retuutta riekaleiksi sismpäni. Satuttaa syvältä tieten tahtoen. Nauraa kyyneleitä silmissäni ja ilkkuu. Et vaan ikinä opi. Pakottaa polvilleen anomaan armoa. Eikä minussa ole hitustakaan ylpeyttä, sanoa vastaan.

Eilinen asettuu hennosti harteille. Painuu tiukasti päälle. Valuu varovasti reisille. Eikä ikinä anna unohtaa, että olet menneisyyden oma.

Ikävä istuu olkapäällä. Mustat sukat pienissä jaloissaan. Risupartainen ukko, supisee ja jupisee. Ei katoa, vaikka pyydän. Taivaalta putoaa tähti. Toivon. Ota minut mukaan. Usvapilvelle laske. Rakastele aamunkoittoon. Ole valoni. Ole elämäni. Ole minulle. Muuta en pyydä.

Hyväile rakkaani. Sytytä tuli sydämeeni. Sivele halu iholleni. Ole minulle tämä hetki, Ole huominen, Ole tulevaisuus. Rakasta. Sillä meidät, on luoto tätä rakkautta varten.

Kurotan kättäsi, etkä huomaa. Vesilätäkössä potkit reunoilla keikkuvia kiviä, kuin potkisit minua pois elämästä. Siitä sinun omasta. Eikä minulla ole rohkeutta pyytää. Edes pientä hetkeä tärkeästä ajastasi. Sitä hetkeä, että kykenisin kertomaan, miten rakastan. Se on liikaa. Sinulla ei aikaa ole minulle.

Kiimaisen katseesi alla tuhannet pienet värähdykset lämpimällä ihollani. Muurahaisen jalkoja häpyni kummulla. Kimalaisen suudelmia rinnoilla. Heinäsirkkoja vatsani hennolla kumpareella. Sinä minussa Ihan liki Iho ihossa. Ja ikuisuudeksi muuttuu kehomme rytmi. Keinu minussa keinu Älä ikinä lähde pois .

Ei ole sanoja Katosivat avaruuteen. Ei toiveita Huuhtoutuivat viemäriin. On vain kiihkeitä käsiä halukkaita suita. Sanoja joita kumpikin suoltaa yhteen ääneen. Huokauksia huulilta. Hikinoroina valuvaa kiihkoa kosketuksesi alla. Minun haureuteni puhkeaa kukkaan käsissäsi. Kiimasta kostea sylini kuin lakeus vaeltajalle. Ota minut uudestaan ja uudestaan. Kuin vuosituhansia olisit mettäni ilman ollut.

Olen otsasi rypyissä. Silmäkulmasi juonteissa. Suusi vienosti kujeilevassa hymyssä. Kaikkialla läsnä. Olet teokseni. Palasista kasattu ihmisen kuva. Jääveistos kylmällä kuorella. Olen sinussa. Ja minun on kylmä. Kaiken minä kauniisti, oikeisiin kohtiin sinua osasin rakentaa. Vain tärkein sisimmästä. Taito rakastaa puuttuu.

Ikävä hiipii iholleni. Asettuu tiukasti, kuin tahtoisi rakastaa kehoni mustelmille. Sinun sanasi viipyvät matkalla. Hidastelevat jossain, eivät saavuta minua. Olen rypenyt itsesäälissä. Uinut kyynelissä. Tuudittanut itseni vaikeroiden uneen. Eikä siltikään minun sydämeni ole kaipuusta vapaa. Olematon muuttuu olevaksi. Kuviteltu todeksi. Kaksi, kolme ja monta. Minä olisin halunnut vain yhden.