Kädestä suuhun minä elän. Rakkaudenrippeistä imen voimaa, kurkotella seuraavaan päivään. Kuin suruvaippa koivun rungolla. imen minä mahlaa jokaisesta sanasta, jokaisesta kosketuksesta. jonka minulle suot. Minun viestini ei ole tuonpuoleisesta. Siinä on lupaus tulevasta. Rippeistä kasvaa uusi alku,

Minä härnään sinua nauramaan kanssani elämäniloista naurua, joka helkkyy kesäisiä säveliä, vaikka ympärillämme syksy velloo. Minä viettelen sinut kirmaamaan kanssani elämänpituista matkaa, joka on keveä kuin poutapilvet, vaikka toiset raskain askelin ympärillämme vaeltavat. Etkä sinä kiellä minulta sitä iloa, ettet tähän leikkiin lähde mukaan. Sillä me kaksi Aikuista ihmislasta olemme hetkemme ansainneet.

Silitä minua hiljaa. Hyväile hellästi ihoni pintaa. Suutele huuleni kiimasta kiihkeiksi. Purista nännistä ja kuule, miten huokaan. Ja minä ohjaan sinut kädellä ettet matkalla eksy. Upotan sinut syliini, joka kosteana sinua odottaa. Ja sinun ollessasi minussa, ihan hiljaa minä itken. Siitä polttavasta halusta, jota sinua kohtaan tunnen.

Rakkaudesta voi kirjoittaa niin monia lauseita. Voi laulaa useita lauluja. Eikä yksikään rakkaus ole sama. Jokaisessa lauseessa oma sanomansa. Laulussa oma sointinsa. Eikä yhtäkään rakkautta kannata jättää elämättä. Itseltään kieltää.

Kenelle minä iltaisin lausun sanat, jotka sinulle olivat tarkoitetut. Kenelle annan hyväilyt, jotka sinun kehollesi olivat suunnatut. Ja kun ummistan silmäni. Näen meidät sylikkäin. Silti sinua ei enää ole siinä. Minä vapisen  yksinäisyyden sylissä. Itken kaipuun kyyneleet. Alistun ikävän valtaan, joka minut hitaasti uuvuttaen  peittää alleen. Minun itkuni. On yksinäisen hiljainen hymni. Epävireisellä soittimella soitettu. Ja minä uppoan tähän ikävään kaipuunhymnin soidessa, kuin Titanic neitsytmatkallaan.

En halua surra mennyttä. Mutta silti menneisyys asuu minussa. Se piirtelee mustia varjoja verkkokalvoilleni. Kahlitsee mieleni, ajatukseni vahvoilla lukoilla. Menneisyys raiskaa minun kehoani. Muuttaa sen kauppatavaraksi. lopulta arvottomaksi, loppuunkäytetyksi. Eikä menneisyys uudellenrakenna, Ei avaa portteja tulevaisuudelle. Ei vapaaehtoisesti. Se kylvää minuun epäilyksensiementä, tuhoaa pala palalta. Vaikka sydämeni huutaa apua menneisyyden tukehduttavalta otteelta. Ei minussa ole voimaa yksin käydä taistelua sitä vastaan

Sinua minä varistan pala palalta itsestäni. Tomutan iholtani kosketuksiasi, jotka siihen ovat tarttuneet lujemmin, kuin koskaan tarkoitus olikaan. Riivin sydäntä rinnastani, raastan niin, ettei sieltä enää tarttumapintaa löydy, turhanpäiväisille haaveille. Käännän käteni kämmenet ylöspäin. Avuttomiksi, avoimiksi väyliksi puhaltaa taivaalle niissä kuumottava hengityksesi, joka vielä kertoo sinun muistosi yhä elävän niissä. Enkä minä katsettani näistä kämmenistä uskalla nostaa. Sillä katseeni minut kavaltaa, miten palavasti sittenkin rakastan, vaikka sen itseltäni kiellän.

En halua kahleita ranteisiin. En painoja nilkkoihin, joista entisten arvet eivät vielä ole hälvenneet, Sinussa, minä näen mahdollisuuden. Vapauden olla oma itseni. Liidellä, kuin sävelet, jotka soittimesta ilmoille väreilee. Villinä virrata. Humaltua kuin viinistä, joka maljassa kuplii. Sinä et kysy, Et sinä vaadi. Eikä minun sinulle tarvitse olla enempää, kuin olen.

Sanon sinulle, miten uskon vapaisiin suhteisiin. Työnnän voimalla vieraaseen syliin. Ja silti sydämeni itkee verta, kun vieraasta vuoteesta luokseni kuljet. Vaikka tahtoisin kaiken, tyydyn edes osaan. Muutoin minulle ei sinusta jäisi mitään.

Värähtää minun varteni kosketustesi alla. Säkenöi sisimpäni painuessasi minuun. Pienen tuokion, tunnen olevani kaikkesi. Yhden liitävän hetken, yhden yön, öittesi joukossa.

Tahtomattani itken syksyiset kyyneleet routaiseen mahaan. Vellomaan vuolaaksi puroksi ensimmäislle  jääriitteille. Sydämessäni asuu ikävä. Kaipaus sysimusta. Kylmästä värisee minun kehoni, huokuu karmaa, joka ei voi, kuin karkoittaa. Miten kaikkoaa ikävä minusta. Miten kaipuu sisältä. Enkö ikävää osaa karkoittaa, iloa vastaanottaa. Rukouksiini vastattiin. Enkä sittenkään osaa olevasta kiittää. Kiittämätön itkee syksystä kesään. Sydänjää sulaa vasta auringon ensisäteisiin.

Riettaita sanoja lausuu suuni. Silmäni himosta suunniltaan. Sinä painat katseesi, kuin olisit aavistanut, miten riisun sinut mielessäni jo eteiseen. Nuolen iholtasi pisarat, jotka hikoilet auringon lämmittäessä varttasi. Näykin korvalehtesi paukamille, enkä päästä sinusta otettani, vaikka vikiset kuin hiiri, miehen muodossa. Otan sinut Alastomana itseni edessä. Värisevän miehuutesi kuumilla huulilla. Tunnen makusi, kirpeän, kuin syksyinen aamu. Huokailet hiljaa. Enkä minä päästä otetta sinusta.

Rakastele minusta kaipuu. Sanattomat ikävän hetket. Huokaukset, jotka patoutuneinta sisälläni vellovat tuhatvuotista untaan. Rakastele. Etten ikinä unohda sinun käyntiäsi minussa.

Voisinpa helskyä, kuin laulu. Väreillä, kuin satakielen pulppuava liverrys. Laskeutua olkapäällesi, kuin perhonen, joka elää vain keväästä syksyyn. Minulle riittäisi  välähdys, joka syntyy salamaniskusta maahan. Kunhan edes hetken saisin tuntea, miten ihosi huokuu ihollani. Väreilee lämpöä, joka tarttuu minuun, muistoksi huomisiin päiviin. Viipyy vielä hetken sen jälkeen, kun sinä jo olet  mennyt.

Patoat ympärillesi muurit, joiden yli olen päättänyt kiivetä. Kasvatat siivet, lentääksesi ulottumattomiin. Mutta minä. en luovuta, Pidän kiinni tunteesta, joka meidän välillämme huokuu. Olen riippakivi kaulassa. Kahle nilkoissa. Takiainen hihansuussa. Mutta sydämeni on täynnä vilpitöntä tunnetta.

Hukuttaudun suruuni, kuin ankkuri, joka tömähtää pohjaan pysyäkseen siellä, kunnes nostetaan. Ryven itsesäälissä, joka ihohuokosistanikin jo huokuu. Silmäni sokeina elämälle, joka ympärillä sykkii. Ja ihmiset, jotka rinnallani seisovat, lakoavat yksi toisensa jälkeen, minun välinpitämättömyyteni alta. Hymyssäsuin sinä selität minulle, ettei maailmakaikkeus ole tässä. Näiden seinien sisällä, eilinen käyttää valtaansa, iskee myrkkyhampaansa lihaani, kuin käärme, joka hehkuvassa kanervikossa sihisee. Eilinen, ei suostu astumaan ovesta ulos. Sillä siellä, sen olisi mahdotonta elää. Sinä tartuit minua kädestä. Hyväilet sormeni yksi kerrallaan, rennoiksi kuin elämänlanka, joka tuulessa huojuu. Kätesi, jonka sormien lomassa omani viipyy, on ensimmäinen askel kohti huomista. Irti eilisen kahleista,

Katoavaa ei ole kuin aika. Rakkaus viipyilee huoneissa vielä vuosia lähtösi jälkeen. Minun ihoni muistaa kosketuksesi. Huokailee hiljaa muistojen painon alla. Muistosi, huumeena minun elämäni jokaisena hetkenä, jonka elän.

Mieleni Myrskypilvien peittämä. Syyssateiden valelma. Ajatuksiltaan synkkänä velloa. Sinun läheisyytesi valaisee maailmani. Hyväilysi avaavat silmäni. Suutelet kaipuun huuliltani, ikävän olkapäiltäni. Olet siinä. Enkä minä tähän hetkeen muuta kaipaa.

Suunnaton ikävä sormenpäissä. Polttava kaipuu silmäkulmassa. Sinun katseesi alla minä lakastun. Varisen kuin kuihtuva pihakoivu, surullisiksi kasoiksi sinun jalkojesi alle. Tuulentupia rakensin ilman rakennuslupaa. Luvattomat asumukset, määrätään aina purettaviksi. Minun ikäväni sinuun. Ei sillä ole  oikeutta elää näissä hetkissä. Ei edes hengittää sinun lähelläsi. Silti, se minussa itää.

Aamuaurinko. Riettaana roiskiva sade. Samassa hetkeessä kaksi ääripäätä. Tunteiden sekamelska. Rakkaus ja viha. Samoissa kengissä hellä rakastaja ja pelurimies. Vaakakupissa painoa jokaisella oman arvonsa verran. Ei ole itsestään selvyys, kumpi painaa enemmän. Katsoa totuutta silmiin, tai ummistaa silmänsä.

Olen ajatellut sinua kaikki nämä vuodet. Kaivannut kosketusta. Pelännyt ikävää, jonka läheisyytesi tuottaa. Tuntenut fyysisenä kivun, jonka kosketuksesi minuun jätti. Silti. En halua sinua kohdata. Kohti katsettasi silmiäni kääntää. Sillä edes pelko, tai viha, jota sinuun tunnen. Ei voi rakkautta sydämestäni hävittää, joka sinne ensitapaamisestamme iskostui lähtemättömiin.

Katoan. Häviän kaiken tämän hälinän keskeltä. Upotan itseni Turrutan mieleni Unohdun menneisyyteen. Hetkeen, jolloin nimesikin oli minulle vain nimi muiden joukossa.

Silitä minua. Vastakarvaan. Kehrään silti kättesi alla. Sillä vuosia olen ollut kosketuksia vailla. Jokainen hipaisukin on elämää suurempi lahja,

Valehtelisin, jos kertoisin nimesi ääneen lausuneeni ilman kyyneliä silmäkulmassa, Ikävää sydämessä. Kaipuuta rinnassa. Elämä. Päivät seuraa toinen toistaan, Unohtamaan en suostu. Sinun kasvosi taottu muistoni sopukoihin. Muistosi sydämeni kammioihin. Riutunut minun maallinen majani, Haudatuksi tulee muistosi mukanani. Jos edes yksi ihminen tässä elämässä kykenisi ymmärtämään, miten paljon rakastin, se riittää, antamaan minulle rauhan.

Olen kadottanut sanat. Irrottanut otten elämästä. Ikuisuus on aika, joka välillämme velloo kuin myrskyävä meri. Sinä käännät selkäsi. Kaikkoat elämästä, johon itseni olen siteillä kahlinnut. Alastomana vajoan sinun tunteettomuutesi alla. Minusta ei jälkipolville jää elämää suurempia muistoja. Vain kivi, johon jälkeläisilläni toivottavasti on halua ja varaa. Nimi, jotta jälkipolvet tietää, missä elämätön elämä lepää.

Yöhön lausutut rukoukset. Suljetuin huulin kuiskatut kaipuun lauseet. Sinun silmistäsi eivät rakkauden katseet säkenöi öiselle taivaalle. Kuin sammuneet tähdet, silmäsi yöhön katoaa. Tukahdettuja tunteita. Sisälläni sanoja, kosketuksia, hyväilyjä, jotka pyrkivät pintaan. Irtautumaan iholle, Muuttumaan yksiöiksi eroon minuudesta. Mutta. Sinä pakenet, Kaikkoat hyväilyjeni alta. Vaikka ihoni huutaa kosketusta. Sydämeni janoaa sanoja, joita sinä et minulle lausu. Luojani. Avaa minulle syilisi. Avuton lapsesi riutuu ikävää. Huutaa yksin tuskaansa tummaan yöhön. Väreilee öisen taivaan tummat varjot. Hiipien koskevat sisintäni. Aamu avaa minulle uuden luvun elämästä. Eikä sisälukutaitoni riitä sen tulkintaan.

Sateen piiskatessa raivollaan ikkunaa. Pimeyden peittäissä maiseman alleen. Minä vedän villasukat jalkaani. Painan posken vasten teemukin pintaa. Huokailen hiljaa kynttilänliekin luodessa himmeää hehkuaan vastapäiseen seinään. Syksy. Ikävä kesään. Luopumisen tuskaa tunnen sydämessä. Hillitöntä ikävää menneeseen. Sinua minä kaipaan ja meidän kesää.

Värisen kosketuksesi alla. En halusta, vaan pelosta. Kaulakuopallani vaativat huulesi. Luojani, Anna sen tänään kestää edes hetken vähemmän

Katoavaa on kauneus. Häviävää viehkeys. Komeammankin selkä kumaraan taipuu. Silti himo meissä ihmisissä säilyy. Järjellä ei rakkauden kanssa ole mitään tekemistä. Siinä vie vietit ja vietävä vikisee. Aamuyön hämärässä kutevat pariskunnat, litisten painuu iho ihoa vasten. Rakastan sinua tarkoittaa lopulta, panettaa niin penteleesti.

Silmäni siltä suljen. Vaikka vieraasta pedistä luokseni kuljet. Sanaasi uskon, vaikka tiedän, et vietties lujaa sua annat viedä. Ei ole sokea rakkaus. Ei uskoni naivi. On vain tarpeeksi vahva. Eikä uskostaan luopua jaksa. Kaikki se kestää. Kaikki se kärsii. Anteeksi antaa. Sua yhäkin rakastan.

Minut on kirjoitettu elämään, joka ei ole minun. Jalkani aseteltu  saappaisiin, jotka ovat minulle vieraat. Olen asetellut tutkimattomia polkuja, Kulkenut harhaan siellä, missä on ollut pienin mahdollisuus eksyä. Eikä minua kukaan ole ohjaamassa oikeille reiteille. Siirtämässä elämäntarinaan, joka olisi minulle tarkoitettu. Postilaatikossa lukee jonkun vieraan nimi. Mutta minä asetun sen alle istumaan.

Verenmaku suussa Raotan salaisuuksien arkkuani aamunkajon kuin varkaina  taiteillessa itseään kaihtimen raosta sisään. Eikä minulla ole sinulta enää mitään salattavaa. Kämmenesi lepää reidelläni, kuin omistaja. Hymy, joka huuliltasi kaareutuu. kertoo, että sinulla on oikeus minuun ja ajatuksiini. Enkä minä tiedä, ovatko ruhjeeni suuremmat iholla vai sydämessä.

Lasketko katseesi jos kutsun. Astutko askelen sivuun, että sinut voisin  huomaamatta ohittaa. Lakaisetko jälkeni polulta, ettei minusta muistoja jäisi. Puhallatko liekin sammuksiin. Joka hehkuna loisti. Kiellätkö minut, ennen kuin päivä on ehtinyt iltaan. Eikä minusta mitään jäänyt huomispäivään muisteltavaksi. Tahtomattani muutuin näkymättömäksi. Katosin mielestä kuin huomaamatta.

Mietitkö koskaan Mistä elämä saakaan kaiken sen voiman jonka se jatkuakseen kiihkeänä tarvitsee.

Syksyn värjäämiin lehtiin minä ripustan kaipuun sanani. Piirrän ajatusviivoilla merkityt puhekuplat, jotka täynnä ovat ajatuksiani sinusta. Etkä sinä käännä katsettasi muiden taulukankaille. Meidän maalauksemme kylpee kultaisessa auringonvalossa. Säteilee syksyn väreissä. Kunnes lehdet maahan varisee.

Ketää sinä rakastaisit, ellet itseäsi. Ketää palvoisit, ellet omaa kuvaasi. Eikä minun tarvitse sinua ojentaa katsomaan totuutta silmiin. Ei lakaisemaan itsekeskeisyyttäsi romukoppaan. Sinussa palaa omahyväisyyden palo. Valaisee tietäsi, etkä siltä eksy. Minun osani on tyytyä varjossa kulkemaan, Askeltesi muassa polkuani tallomaan. Enkä kai koskaan sinun valtaasi uskalla kyseenalaistaa.

ivisen tieni olen kulkeva alusta loppuun. Eikä minun synnintaakkaani repussa liikoja paina, vaikka jokaisella askeleellani sinä niskaani hengität, turpein huulin. Jokaisen oven olen mennessäni sulkenut, silti menneisyyden aaveet minua ilta illan jälkeen uniini vainoten jahtavat. Eivätkä irrota otettaan. Eivät, vaikka silmät sumeina luojaani rukoilen minut tästä taakasta vapauttamaan. Virtaavaan veteen minä syntini huuhdoin, virutin virran vietäväksi taakat harteiltani. Mutta sinä, et minun anna unohtaa. Niskaani huohotat, kuin kiimainen koira, joka kuono tanassa etsii seuraavaa astuttavaa. Minun nimeni maalattu jo kalmiston hautakiveen. Pitkä on vielä tieni, kulkea aamunkoitosta auringonlaskuun. Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Minä en kelvollinen liene ketään kivittämään, Hiljaa hyräilen tuulen tuutulaulun. Olen onnellinen, vaikka minut maahan iskit, rajummin kuin osasin aavistella. Hitaasti kuljen kivien päällä, eikä se , että niskaani huohotat, ...

Rakkaudesta voisin laulaa. Voisin tuhannet runot kirjoittaa. Mutta katoaako sen ainutkertaisuus liikaan hehkutukseen. Häviääkö huuma siihen kaikkeen roinaan jota rakkauden nimissä maailmaan syydetään. Pidän kynttilän vakan alla. Annan hitaasti lämmittää. Eikä minun koskaan ole kylmä. Saanhan sinua rakastaa .

Kiirehdi rakas Minun askeleeni kulkevat rotkon reunalla, hipovat unen ja valveen rajamaata. Enkä enää ole varma siitä, mihin loppuu minuus, mistä alkaa avaruus. Kallionlaella tuulee. Vihmoo syksyn voimalla. Minun on kylmä. Eikä alas lopulta ole pitkä matka.

Suudelmasi otsallani viipyilee lämpimänä vielä pienen tovin. Sydänalasta kouraisee kaiken alleen peittävä paineaalto, joka huuhtelee kumpaisenkin kammion tyjäksi sinusta. Veri pakenee kasvoiltani. Kämmenet kääntyvät avuottomina ylöspäin. Sinun askeleesi loittonevat minuutti minuutilta kuulumattomiin. Minä käännän paidan nurinpäin. Ihoa vasten viimeisen kosketuksesi jäljet.

Talven kynnyksellä Kun varpaita palelee sormet kulkeutuu hitaasti housunkaulukseen, Minun on hyvä olla. Silitän hiljaa häpyä, joka huokaa kosketukseni alla, Etkä sinä työnnä kättäni pois, Asetut siihen,  kuin olisit aina ollut lähellä. Liumme avaruuden taakse Toiseen ulottuvuuteen. Suudellen huulia, jotka suudelmalleni ovat liian kauniit, minä nukahdan öiseen uneen. Eikä minulla enää ole kylmä.

Minä rukoilen unohdusta. Pyydän luojalta voimaa kohdata riivaajaa silmästä silmään. Olen lihassani heikko. Ruumiissani vaivainen vuokralainen. Eikä minusta ole rienaajia vastaan nousemaan. Raiskatuksi minun kehoni joutaa, Saastaiseksi merkatuksi, paholaisen panemaksi. Eikä minun rukoustani enkelten parvi ota hattarapilven päällä vastaan. Vaskikellot kilkattaa merkiksi siitä, ettei paholaisen palvojaa sovi vähällä päästää. Minut on tuomittu, enne kuin edes tuomari on nuijallaan pöytää takonut. Enkä minä enää välitä. Olen uskossani puhdas. Minun sieluni on kloritilla valkaistu. EIkä suusani maistu kuin hammastahna, jonka maun jo unohdin. Rukoukseni on kuultu.

Kohtalolla olisi niin paljon sanottavaa. Kärhämöimistä turhanpäiväisten suunsoittajien kanssa. Mutta vääjämättä se tietää aikansa tulleen. Kulkunsa kuljetun alusta loppuun. Kohtalonviivat piirtyneet kalkkeripaperin kuluneelle pinnalle. Kopioituneet niin moneen kertaan, ettei jäljestä enää pysty alkuperäistä viivaa tunnistamaan, Minä käärin kasvoni käärinliinohin. Upotan käteni tervaan ja höyheniin. Sinä käännät minulle selkäsi. Enkä minä tohdi enää sisintäsi koskettaa .

Katoaa päivät. Usvaan vajoaa askeleet. Seinällä raksuttaa kello päivän viimeisiä tunteja. Vääjäämättä kulkee päivän loppuun, ei anna armoa vaikka rakkaus huutaa oven takana avamaan lukkoa. Ovesta saranpuolelta pyrkii sisään. Kenen huulia suutelet rohtunein huulin. Käsiin tartut ahavoitunein käsin. Minun muistoissani sinulla oli kauniit silmät. Kädet, jotka silitti hiljaa, Tähän hetkeen tarraudun. Kuin hukkuva ajopuuhun. Eikä muistoni sinusta lopulta lepää virran vietävänä, kuin hetken. Hitaasti uppoaa pohjaan, kuin ei koskaan tässä hetkessä olisi ollutkaan. Minun päiväni päättyvät hauraisiin muistikuviin. Eikä huominen ole kuin hetki johon ei minulla ole oikeutta virran yli kulkea.

Epäluulo raaputtaa selkääni pitkin kynsin. Uria piirtää nahkaani. Sivelee suolalla veriset naarmut. Hymyilee pirullista hymyään ja katsoo silmiin. Hykertelee katsellessaan tuskaani. Kyyneleitä, jotka poskilleni valuu. Kääntää selkänsä ja kuiskaa. Etkö tiedä, jokaisesta henkäyksestäsi sinä maksat. Kitkerän kalkin juot haperosta maljasta, Ei ole rauhaa sielulla. Ei lepoa ruumiilla. Jokainen sydämenlyöntisi repii auki rintaasi. Kylvää aukenevaan pintaan epäilyksensiementä, josta kasvaa tuuhea pelto. Eikä riitä rakastamisen taito. Ei auta vannotut valat. Sadonkorjuunaikaan epäluulo kerää parhaimman sadon.

Eikä minusta ole pakenemaan menneisyyttä, joka syksyn voimalla vyöryy ylitseni. Hakkaa maahan kuin halonhakkaaja pöllimottinsa tienviereen kasatun. Piiskaa voimallaan kuin rankkasade, joka huuhtelee viimeisetkin kesänrippeet laskuojaan. Eikä minusta kaiken sen jälkeen ole jäljellä kuin rapistuneet karmit. Riutuneet pokat, jotka tyhjissä huoneissa natisten louskuttavat. Ja ruosteiset saranat. Monta kesää nähneet. Talven tuiverrusta seuranneet. Kun pakkanen piirteli jääkukkia ikkunoihin. Ja tuvassa rakkaus hehkutti kakluunin kylkiä oranssin punertaviksi. Eikä ole niistä hetkistä enää jäljellä mitään. Katkeruus kaikkeen menneeseen. Joka sekään ei enää jaksa elää kuin hiipuvalla liekillään. Minä tärisen kylmästä. Pelosta joka kylmin hampain nakertaa niskaani sinipunertavat mustelmat. Eikä ole minussa taistelijaa työntämään riivaajaa niskastani. Rukouksenikin kaikkina näinä menneinä vuosina, ovat valuneet kuuroille korville. Kun minusta aika jättää. en h...