Kivettyneet kasvosi
jotka kielivät karua kieltään
menneistä vuosista.

Niistä,
joiden olemassaolon kiellät
kuin olisivat
jonkun toisen elämästä.

Sameat silmät,
jotka samasta tuskasta täyttyy,
jokaisena elämäsi päivänä.

Rosoiset sormet,
jotka raapivat lihaa luittesi ympäriltä.
Kaapivat tarttuakseen
sinuun tiukempaa,
ettet vain unohtaisi
kuka oikeasti olit.

Katoaa päivät,
haihtuvat yöt
ajautuvat lipumaan ajattomuuteen.

Hellästi silitteli päätä lapsena
äitikulta,
Opetti elämään
parhaan taitonsa mukaan.

Ei tiennyt äiti,
että vuosien saatossa
unohtui kotikonnut.
Vieraannutti elämä siitä,
mitä juuriksi kutsutaan

Menneisyyden portit
avautuvat vuosittain samaan aikaan.
Vaikkei niistä helppo ole
kulkea,
ei kuitenkaan mahdotonkaan.
Ehkä kiviset kasvosikin
vielä silenevät.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaiku

ILO

UUSI