Eikä minusta ole
pakenemaan
menneisyyttä,
joka syksyn voimalla
vyöryy ylitseni.

Hakkaa maahan
kuin halonhakkaaja
pöllimottinsa
tienviereen kasatun.

Piiskaa voimallaan
kuin rankkasade,
joka huuhtelee
viimeisetkin
kesänrippeet laskuojaan.

Eikä minusta kaiken sen jälkeen
ole jäljellä kuin
rapistuneet karmit.
Riutuneet pokat,
jotka tyhjissä huoneissa
natisten louskuttavat.
Ja ruosteiset saranat.
Monta kesää nähneet.
Talven tuiverrusta
seuranneet.

Kun pakkanen piirteli
jääkukkia ikkunoihin.
Ja tuvassa
rakkaus hehkutti
kakluunin kylkiä
oranssin punertaviksi.

Eikä ole niistä hetkistä enää
jäljellä mitään.
Katkeruus kaikkeen menneeseen.
Joka sekään ei enää jaksa
elää kuin hiipuvalla liekillään.

Minä tärisen kylmästä.
Pelosta joka kylmin hampain
nakertaa niskaani
sinipunertavat mustelmat.
Eikä ole minussa taistelijaa
työntämään riivaajaa niskastani.

Rukouksenikin kaikkina näinä
menneinä vuosina,
ovat valuneet kuuroille korville.

Kun minusta aika jättää.
en halua katkeruutta tuntea.
Sillä kaikella tällä on kai ollut
tarkoituksensa.

Menneisyyttä minä pelkään.
Tulevaisuutta minä kutsun.
Ota syliisi ja vie mennessäsi

Pakenemaan en kykene.
Mutta katsomalla menneisyyttäni
silmästä silmään.
Olen kai lopulta voittaja.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kaiku

ILO

UUSI

TAIAT

Osuu omaan nilkkaan