Tekstit

Kiirastuleksi muuttui lemmenliekki. Salamoiksi syöksyviksi taivaankannen takaa.
Amorin nuolet hiipuivat kun Mars ja Bellona käyvät kiihkeään kisaan sielustasi.
Voittaja ei ole se, joka ampuu viimeisen nuolen.
Sydämesi syke hiipuu petollisen käsissä.
Olit liian kaunis, mitättömyyksille 
liian suuri uhka.
Kotvan aikaa kipu ravistaa sisintäni. Vaan yhtään iskua ei kiihkeä sydän enää ota vastaan.
Olen palavasilmäinen korppi. Nokin  kunnes  kalmankalpeat sieluttomat, valuvat joutilaat, sadeveden vieminä kohti tuonelan virtaa.
Huomisessa lasken mustille sulille seppelen. Olen korea morsiamesi, palavasilmäinen korppi. Tuonelan sanansaattaja.
Kirottu on päivä, jona minua vastaan astuivat.



Meidän maailmamme on
silmien edessä aukeneva rannaton ulappa.
Öisin
tähdet veden yllä.
Aamuisin auringon hento kajo taivaanrannalla.

Sanattomina seisomme
kaksi ihmislasta.
Vaikenemme ilman
tarpeeksi suuria sanoja sanottavaksi.

Sinun kätesi on lämmin.
Kuin aamuinen pussikeitto
lämmitettynä pesemättömässä kupissa.

Ja minulla
on liian vilu
huomatakseni puutteita astiassa.

Sinun silmissäsi loistavat
taivaan öiset tähdet.
Minä hymyilen sinulle
aamuauringon kajoa.

Eikä meitä voi mikään
johdattaa erilleen toisistamme.
Kliseisesti
sydämemme lyö samaan tahtiin.

Hengitämme ilmaa,
joka sumuverhona meidät ympäröi.
Kuin maaäiti,
peitellessään lapsensa
hellään huomaansa.

Kahdesta muotutuu
hitaasti yksi.
Olen huomaamattani kasvanut
tiukasti kiinni sinuun.
Syksy hirttää itseään tiukasti kaulaani.
Saksii minusta viime kesän versot
kompostiin maatumaan.

Enkä minä sittenkään
syksyn matkaan lähde.

En käännä kesälle selkääni.
En tohdi.

Olen kesän lapsi.


Kauniit kasvot
eivät nekään
mahda mitään 
ajan rattaalle.

Valheet
jotka vääristää
nahkasi rypyille.
Kasvot, 
jotka vanhenevat
velttolihaisiksi
valheen tyyssijoiksi.

Liian kauan
olet leikkinyt
kohtalolla.
Ylentänyt itsesi
muiden ylitse.

Ihan kohta
totuus vetoaa
omaantuntoon.

Nurkan takana
kumistaa
tuomionkellot.

Olisiko aika
tunnustaa.



Kiroanko minä
päivän
jona aurinko nousi
kuulaana taivanrannan
takaa.
Kiroanko päivän
kun hämärä peitti alleen
unelmani,
viskoi katuojaan haaveeni.
Kiroanko hetken
jona tunsin,
etten enää ole olemassa.
Pieni mitätön
ihmisen kuva
kulmahampailla raadeltu.
Tänään puristuu silmäkulmasta
kyynel.
Valuu norona pitkin
poskeni uurteista pintaa.
Korvani eivät enää kuule,
silmäni näe.
Olemattomaksi olen
näiden vuosien vieriessä
muotoutunut.
Varisee lehdet
syksyisestä puusta.
Takassa palaa tuli.
Minussa elämänmittainen
kylmyys.
Tässä tämä.
Minun elämäni.
Auki keritty,
kuin sotkuinen kasa lankaa.
Sinun katseesi edessä
olen alaston.
Paljaspintainen
rakkaudenjumalatar,
salaisuuksista vapaa.
Ei ole eilistä,
ei huomista,
vain tämä hetki
kun
elämänviivasi piirtyy
pakaroitteni uurteiseen pintaan.
Ja ikuisuus
se muotoutuu
meidän näköiseksi.
Kaksi on yksi.